Heidän elämänsä riippui muutamista sekunneista. — — — — —
VIIDESKUUDETTA LUKU.
Hän pakenee omaa onneansa.
Portit lyötiin kiini ja Stefan kiiruhti työntämään eteen raskasta rautatankoa, joka oli kiini toisessa portin puoliskossa. Sitte heitti hän tutkivan silmäyksen muureille. Nämä olivat tosin muutamin paikoin käyneet huonoiksi, mutta ne olivat sentään tarpeeksi korkeat, jotta saattoivat pitää susia loitolla.
Sitte horjui Stefan takasin portilta, sillä hän tunsi nyt, että hänenkin voimansa olivat pettämäisillään.
Reki oli keskellä pihaa, edessä valjastetut hevoset; nämä läpiväsyneet eläinparatkaan eivät toivoneet muuta kuin päästä lepoon.
Mutta miten oli nuoren postiljoonin käynyt? Vihdoin huomasi Stefan Naumovitsch nuoren matkatoverinsa, joka oli niin urhoollisesti auttanut häntä taistelussa susia vastaan.
- Oiva nuorukainen! sanoi Stefan itsekseen. — Todellakin on hän suuri sankari, hän ei ole pelännyt silmänräpäystäkään ja vaikkakin hän olisi kärsinyt todellisia kuolontuskia, ei hän ole niitä näyttänyt, vaan on toiminut, kuten minä itsekin olisin tehnyt. Minun täytyy toki lausua hänelle muutamia sanoja kiitokseksi, minun täytyy puristaa hänen kättänsä, tuota niin ihmeen pehmoista kättä.
Hitaasti meni Stefan Genian luo, joka vielä seisoi liikkumattomana pihalla. Mutta ennenkuin Stefan ennätti lausua hänelle sanaakaan, syöksyi tämä ääntä päästämättä maahan ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa.
- Hän on pyörtynyt! huudahti Stefan kauhistuneena kumartuen maassa makaavan ruumiin puoleen. — Eipä se todellakaan ole ihmeellistä, sillä minäkin olin vähällä mennä tainnoksiin, kun vaara oli ohi. Ja minä, lisäsi hän itsekseen, olen kumminkin mies ja sotilas!