Mies venheessä vapisi lausuessaan nämä sanat. Hän puristi kätensä ohimoita vastaan ja tuijotti veteen kasvoissa kamala ilme.
- Antakaa anteeksi! sanoi Sylva hiljaa. Minä en aavistanut, että tämä nimi koskisi teihin niin kovasti. Muuten en olisi sitä maininnut.
- Ei, lapseni, te olette tehnyt aivan oikein mainitsemalla minulle sen roiston nimen. Ja nyt luottamus luottamusta vastaan. Te saatte tietää, kuka pelastajanne on. Teidän täytyykin se tietää, sillä te jäätte minun luokseni! Eikö niin, seuraattehan minua kotiini, joka minulla on täällä Wienissä? Te puhuitte äsken, että tahdotte jotakin tointa. No niin, minä tarjoan teille sitä. Minä annan teille tilaisuuden muutamien kuukausien aikana ansaita pienen summan, joka sitte auttaa teitä vaikean hetkenne yli ja tekee teille mahdolliseksi alussa hoitaa lapsiraukkaanne.
- Oi, hyvä herra, sanoi Sylva liikutettuna, kuinka kiitollinen minä olen! Sanokaa minulle, mikä on nimenne, jotta saan tietää ketä minun on kiittäminen pelastuksestani ja ketä tästälähin saan sanoa isännäkseni!
- Sinullekin on minun nimeni tuttu, lapseni, sanoi mies — sitä en ollenkaan epäile. Jos olet hyvä serbialainen, niin olet usein sulkenut sen nimen rukouksiisi. Vanhempasi ovat varmaan kertoneet sinulle, että Serbiassa oli kerran mies, joka hallitsi koko kansaa, he olivat hänen alamaisiansa ja hän heidän kuninkaansa. Hän suojeli heitä, hän piti heistä huolta, kuten isä lapsistaan.
Silloin nurjat olot pakoittivat hänen jättämään valta pojalleen, ja katso, tuosta muinoin niin mahtavasta miehestä tuli koditon pakolainen. Sillä oma poika ajoi pois isän, uusi kuningas ajoi vanhan pois maasta.
Sylva nousi ylös. Hän ojensi kätensä kalpeata miestä kohti. Mutta arkana vetäytyi hän takasin, kun tämä aikoi tarttua hänen käsiinsä.
- Ei niin — ei niin! huudahti hän äkkiä liikutetulla äänellä. — Jolleivät aavistukseni petä, niin olette te — laupias Jumala, voisiko se olla mahdollista, että te olisitte se mies, josta isäni niin monena talvi-iltana ja niin monena kesäyönä on minulle kertonut, se mies, jota jokainen serbialainen rakastaa, jonka puolesta hän rukoilee ja itkee! Niin, niin, — te olette sama henkilö, sillä isäni näytti kerran hänen kuvaansa ja teillä on samat piirteet. Hyvä, täällä vieraassa maassa, kuoleman kuilun partaalla kannan teille kunnioitukseni, serbialainen nainen ainoalle todelliselle ja suurelle kuninkaalle! Terve, kuningas Milan, terve! Sinua tervehtii onneton, orjuuteen joutunut Serbiasi, minun, tyttärensä kautta!
Sylva oli langennut polvilleen. Mutta kalpea mies seisoi siinä pää pystyssä. Kaksi suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiansa. Yhden kerran elämässään oli hän vielä saanut vastaanottaa kunnioituksen ja se oli hänestä arvokkaampi kuin kaikki myrskyiset mielenosoitukset, jotka ennen olivat hänen ympärillään pauhanneet, enemmän kuin jos tuhansiin nouseva kansanjoukko olisi riemuiten huutanut hänen nimeänsä.
Sillä hänestä tuntui, kuin tämän viehättävän, vietellyn tyttöraukan muodossa olisi koko hänen Serbiansa tullut hänen luoksensa, vielä kerran antaakseen hänelle kuninkaan nimen, jolla oli hänen korvissaan niin huumaava kaiku.