- Anna hänen tulla sisään, vastasi kuningas. — Nyt, kun ei minulla enään ole valtaa, ei minun ainakaan tarvitse pelätä murhaajia. Se ei voi olla mikään murhayrityksen tekijä.
Tonio nyökäytti hyväksyvästi päätään. Sitte riensi hän ulos ja kohta senjälkeen ilmestyi ovelle harmaapartainen, kumaraharteinen mies. Hän oli puettu Wienin kaupunginpalvelijan pukuun. Punaista lakkia piti hän kädessään, sininen pusero punaisine kauluksineen peitti yläruumiin, jalassa oli vanhat, kuluneet housut ja saappaat näyttivät yhtä epäilyttäviltä. Rinnassa oli messinkilevy, jossa oli numero 377.
- Teillä on asiata minulle, sanoi kuningas kaupunginpalvelijalle. —
Toimittakaa asianne, ukkoseni, kas tässä lantti vaivastanne.
Näin sanoen oli kuningas ottanut rahakukkaronsa, mutta hänen sieltä katsellessaan pientä rahaa, sanoi kaupunginpalvelija nöyrällä äänellä:
- Anteeksi, herra, mutta se, mitä minulla on ilmoitettavana, voidaan toimittaa vaan kahdenkesken. Minua on nimenomaan varoitettu puhumasta kolmannen henkilön läsnäollessa.
Näin sanoen kääntyi hän ja katsoi Tonioon, joka oli jäänyt seisomaan ovelle.
Tämä ei tietysti tahtonut mielellään jättää isäntäänsä kahdenkesken vieraan kanssa.
- Siis salainen asia! huomautti Milan, puristaen päätään. — Olkoon menneeksi! — Poistu, Tonio, niin, — mene sinä vaan! Tuo ukko ei tee minulle mitään pahaa! Ja tiedäthän sinä, että minulla on aina ladattu revolveri käsillä. Eihän kenenkään maksa vaivaa asettua minun vihamiehekseni.
- Ei, olkaa varma, herra, vakuutti vanha kaupunginpalvelija, etten minä ole tullut tekemään teille mitään pahaa. Minä pyydän vaan, että kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa ja sitte menen minä tieheni.
Milan viittasi ja Tonio vetäytyi takasin.