Kun ovi oli sulkeutunut, sanoi Milan:
- No, nyt olemme siis yksin, ukko. Mutta puhukaa lyhyesti asianne, sillä minun aikani on rajoitettu.
- Se, mitä minulla on sanottavaa teille, kuningas Milan, huudahti kaupunginpalvelija äkkiä aivan eri äänellä, ei ole sanottu lyhyessä ajassa. Teidän täytyy myöntää minulle pitempi aika.
Tätä sanoessaan oli ukko ojentautunut suoraksi, niin että hän tuli pitemmäksi kuin Milan.
Kun kuningas huomasi tämän muutoksen, kääntyi hän kirjoituspöytään päin ja ojensi kätensä tarttuakseen revolveriin, joka oli pöydällä.
Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, huudahti vieras:
- Antakaa aseen olla, kuningas Milan! Sillä niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta on myöskin, että olen tullut luoksenne mitä rauhallisimmissa aikeissa. Katsokaa, nyt näytän teille oikeat kasvoni ja vielä kerran vakuutan, että olen tullut luoksenne ystävänä.
Pois lensi valkoinen parta, pois valetukka, joka tällä väärällä kaupunginpalvelijalla oli ollut!
Kasvot, jotka eivät enää olleet nuoret ja joita ympäröi valkoinen tukka ja kaunisti pienet viikset, tulivat näkyviin.
Kuningas Milan tuijotti vieraaseen ammottavin silmin, joissa ilmeni ääretön hämmästys. Sitte sanoi hän epäröiden: