Pietari Karageorgevitsch, toisti Milan vielä kerran. — Te — te — ei, se on erehdys, se ei ole mahdollista, että se olette todellakin te!

- Kyllä se minä olen, Milan Obrenovitsch, vastasi Pietari syvällä bassoäänellä — ja Jumala on todistajani, etten minä tule tekemään teille mitään pahaa. Ei, minä tulen teidän luoksenne siitä syystä, että te olette onneton ja minä tahdon ojentaa teille auttavan käden.

- Teidän auttavan kätenne! toisti Milan epäillen. Onko koskaan joku Karageorgevitsch auttanut Obrenovitschiä? Jos Karageorgevitsch ja Obrenovitsch tapaisivat toisensa syvän kuilun partaalla, niin katsoisivat he kumpikin, että nyt oli aika tullut, jolloin toinen oli syöstävä kuiluun. Ei löydy niin leveätä tietä, jolla he molemmat voisivat tyyneesti kulkea toistensa ohi. Ei, Pietari Karageorgevitsch, lienette tullut missä tarkoituksessa tahansa, niin ei se voi olla muu kuin vihamielinen.

- Niin, vihamielinen se on, mutta ei teitä kohtaan, vastasi Pietari epäröimättä. Minä vannon teille vielä kerran, Milan, Serbian onnen nimessä, joka meille molemmille on pyhä, sen rakkaan maan nimessä, johon emme kumpikaan saa astua, että olen tullut luoksenne ystävänä.

- Minä en unohda, että olen serbialainen, sanoi Milan tyyneesti — ja serbialaisen ensimäinen käsky kuuluu:

"Elä kiellä väsyneeltä istuinta ja kumartakoon vieraanvaraisuus sinun kynnykselläsi."

Ja nyt, Pietari Karageorgevitsch, istukaa alas, ja niin kauan kun olette minun talossani, olette turvassa, siitä annan kuninkaallisen sanani pantiksi.

- Minä kiitän teitä, Milan Obrenovitsch, sanoi Pietari, siirsi tuolin lähemmä Milania ja istuutui siihen. — Siis kuulkaa, mitä minulla on sanottavaa teille. Jo sekin seikka, että tulin tänne valepuvussa, todistaa teille, etten salli, että keskustelumme tulee muiden tietoon. Päinvastoin täytyy minun pyytää teitä noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa sen suhteen, mitä minä teille ilmoitan. Että minä ylipäänsä ilmoitan teille aikeistani, todistaa jo sekin, etten minä mielessäni kanna mitään viekkautta teitä kohtaan.

- Puhukaa! sanoi Milan varmalla äänellä. — Minä lupaan teille, että vaikenen.

- Annatteko minulle sanannekin?