- Kyllä, sen annan. Mutta elkää nyt kiusatko minua kidutuspenkillä, vaan sanokaa, löytyykö asiaa, joka voisi meille molemmille olla yhteinen, jonka voisimme yhteisesti suorittaa!
- Kyllä, sellainen asia löytyy, minä sanon sen teille muutamin sanoin:
"Viha Serbian valtaistuimella istuvaa naikkosta kohtaan, viha Dragaa kohtaan!"
Milan hyppäsi ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ja saivat eloa.
Pietari Karageorgevitsch oli nyt lausunut tunnuslauseen ja Milanin täytyi innostua.
"Viha Dragaa kohtaan", se oli sotahuuto, ja se, joka vaati häntä ottamaan osaa siihen taisteluun, sai olla varma siitä, että hän oli valmis yöllä ja päivällä, pahassa ja hyvässä.
- Minä näen ilokseni, jatkoi Peter Karageorgevitsch — että ne muutamat sanat, jotka äsken lausuin, sattuivat teidän sydämeenne. Mitä voisivat ne muuta tehdäkään? Tietäkää siis Milan, jatkoi hän kovemmalla äänellä, — että tyytymättömyys hiipii pitkin Belgradin katuja, pitkin teitä ja polkuja yli koko Serbian. Tyytymättömyys vaanii joka oven takana ja tyytymättömänä ovat nekin, joiden on kuningas Aleksanteria ja Dragaa kiittäminen kohoamisestaan.
Nyt, sen tunnustan avonaisesti, on tilaisuus suotuisampi Karageorgevitscheille kuin koskaan ennen, jälleen uudistamaan perheensä muinaisen loiston. Minua vaaditaan takasin Serbiaan: tuhannet ihmiset ojentavat kätensä minua kohti ja monet äänet kaikuvat korvissani!
"Pietari Karageorgevitsch, tule ja ole meidän kuninkaamme ja jatka vanhoja tapoja, joilla perheesi kerran teki meidät onnellisiksi! Tule esi-isiesi kaltaiseksi, yhtä urhoolliseksi ja hyväksi kuin hekin. Tule samallaiseksi kuin kuningas Kara Georg, niin me ilolla tervehdimme sinua!"
Milan asetti kädet ristiin rinnalleen ja katsoi synkkänä alas lattiaan.