- Niinkö on asiat! lausui hän tukahutetulla äänellä. — Minä juuri aavistin, että siihen se menisi. Ovatko siis jumalat todellakin päättäneet, että Obrenovitschien valta on loppuva. Ei, Pietari Karageorgevitsch, vielä ei olla niin pitkällä ja jos Jumala niin tahtoo, ei koskaan siihen tullakaan.
- Siihen se menee, elkää epäilkö sitä! huudahti Pietari. — Minulta puuttuu vaan yksi, yksi ainoa, ja kun tämä on rinnallani, on kaikki voitettu. Tämä ainoa olet sinä, kuningas Milan.
- Minä — minä, laupias Jumala, minäkö! — Pietari Karageorgevitsch, oletko tullut hulluksi? Minä, Obrenovitsch, minäkö sytyttäisin omin käsin palamaan sen suuren temppelin, jonka esi-isäni kerran rakensivat? Haa, silloinhan olisin halpamaisempi kuin Herostratus, joka kerran sytytti tuleen Dianan temppelin Efesossa, ihanimman kaikista muinaisajan rakennuksista. Tämä temppeli oli tehty vaan puusta ja kivestä ja koristettu kullalla, hopealla ja jalokivillä, mutta minun perheeni suuruus on rakennettu verellä ja kirotut olkoot ne kädet, jotka hävittävät tämän pyhän rakennuksen!
Milan oli puhunut tempaavalla innolla ja ihastuksella, mutta Pietari Karageorgevitsch oli varmaan valmistunut sellaiseen. Hän ei kulmiaankaan väräyttänyt ja selvästi huomasi, että karkoitetun kuninkaan sanat eivät tehneet häneen mitään vaikutusta.
- Se on teille kunniaksi, Milan, sanoi Pietari sittekun kuningas oli lopettanut ja astunut askeleen taapäin. — Niin, se on todellakin teille kunniaksi, että rakastatte perhettänne niin suuresti ja koko sydämellänne pidätte kiinni sen kunniasta varsinkin kun yksi sen perheen jäsenistä on kohdellut teitä niin häpeällisesti. Mutta ajatelkaa itseänne, ajatelkaa epätoivoista asemaanne! Minä tiedän, että te olette niukoissa oloissa, te taistelette jokapäiväisen toimeentulon huolissa; velkojanne ahdistavat teitä ja jollei eräs tuntematon hyväntekijä lähettäisi teille kuukausittain viidentuhannen frangin apurahaa, niin olisitte jo kauan sitte nääntynyt.
Milan kalpeni, hämillään hän katsoi Pietari Karageorgevitschiin.
- Kuinka te tiedätte, että minä otan vastaan näitä salaperäisiä rahalähetyksiä? kysyi hän — kuka on teille ilmaissut tämän salaisuuden?
Mutta minä en tahdo kieltää, että niin on todellakin asianlaita, jatkoi kuningas ylpeästi. — Löytyy todellakin eräs jalo hyväntekijä, joka on koko tämän surullisen ajan pitänyt minua pystyssä. Pojaltani en saa mitään, enkä minä ottaisikaan häneltä mitään. Ennen kerjäisin leipäni sääliväisten ihmisten ovella. Mutta keisari Frans Josef lähettää minulle joka kuukausi rahakirjeen, joka sisältää niin paljon, kuin minun pieniin tarpeisiini menee, ettei minun tarvitse tehdä velkaa. Minä en pyydä enempää ja olen hyvin kiitollinen jalolle, armolliselle hallitsijalle.
- Keisari Frans Josef on häiritsijäin esikuva ja jalo mies, vastasi Pietari vilpittömällä kunnioituksella. — Mutta te erehdytte, Milan, sillä se ei ole hän, joka auttaa teitä rahoilla.
- Eikö hän, eikö todellakaan hän? kysyi Milan hämillään. — Silloin en tunne ketään ihmistä maan päällä, joka voisi tuntea niin suurta ystävyyttä minua kohtaan, että hän tahtoisi kantaa minulle sellaisen uhrin, silloin on kaikki minulle täydellinen arvoitus.