- Isästäni, rouva!
- Ah, teidän isänne on siis elossa. Missä hän on? Arvattavasti
Serbiassa, tehän olette serbialainen?
- Minä en tiedä jos hän tällä hetkellä on siellä. Mutta yhden seikan tiedän varsin hyvin. Jos minä uskaltaisin astua hänen eteensä ja tunnustaa rikokseni, niin täyttäisi hänen sielunsa siitä hetkestä lähtien vaan yksi ainoa ajatus, viettelijäni kosto!
- Teidän nimennehän on Sylva. Miksi ette tahdo sanoa meille toistakin nimeänne, sukunimeänne?
- Rouva, sen täytyy ikuisesti pysyä salassa! Ettekö ymmärrä, etten minä tahdo häpeällä tahrata isäni nimeä? Oi, minä olen hyljätty, häväisty!
- Mutta syy ei ole teidän, vastasi kuningatar lempeällä äänellä, jota hän osasi niin oivallisesti käyttää silloin kuin se sopi hänen aikeilleen. — Se, mikä nyt on teille tapahtunut, voi yhtä hyvin tapahtua kelle kunnialliselle tytölle tahansa. Me olemme nyt kerran sellaisia, ettemme voi olla rakastamatta ja kun rakastaa, luottaa siihen, jota rakastaa. Mutta ikävä kyllä käytetään niin usein väärin tätä meidän luottamustamme. Se on kai naisen kohtalo sellainen! Ja nyt asiaan, lapseni! Istukaa viereeni tähän sohvalle. Kuvitelkaa, että puhutte sisarenne, uskollisen ystävänne kanssa. Katsokaa minua. Ettekö voi luottaa minuun?
Sylva — sillä se oli todellakin Nicodemin uhri, jonka löydämme tässä rappeutuneessa hyyrykasarmissa Tonavakadun varrella — kohotti suuret silmänsä ja katsoi Dragaan.
— Te olette niin kaunis, rouva, änkytti Sylva hiukan hämmentyneenä. —
Niin kaunis, ett'en koskaan ole nähnyt kauniimpaa naista.
— Sanokaa minulle siis, koska odotatte vaikean hetkenne tulevan?
Tämä kysymys nosti heikon punan Sylvan poskille. Sitte loi hän silmänsä alas ja äkkiä kiilsi hänen silkin pehmeissä silmäripsissään kaksi suurta kyyneltä, jotka hitaasti vierivät poskia alas.