Oh, Dragasta tuntui, kuin kuulisi hän tällä hetkellä naurua, joka kaikui yhdestä maailman reunasta toiseen. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän nimen Draga lausuttavan ivalla ja pilkalla. Ei Draga kuningatar, vaan Draga petturi olisi hänen nimensä tästälähin oleva. Ja tämän piti tapahtua hänelle nyt — hän joka äsken oli luullut seisovansa niin korkealla yli kaikkien muiden maan päällä, hän, joka oli valmistunut viettämään sellaisia voittoja keisarin hovissa, hän, joka oli rakentanut tuon ylpeän rakennuksen petoksillaan, vehkeillään ja rakkausjutuillaan. Kaikki turhaan! Turhaan oli hän antautunut tuolle Aleksanterille, jota hän kammosi. Hänenkin hetkensä oli tullut ja hän lakkaisi olemasta kuningatar Draga. Sillä hän tunsi Aleksanterin. Hän tiesi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi hänelle anteeksi varsinkaan tätä petosta, kuinkahan mielettömästi hän käyttäytyisikään kuullessaan tämän, hän vaahtoaisi raivosta ja hyökkäisi häntä vastaan repiäkseen hänet kappaleiksi.
Silmänräpäyksen ajatteli Draga paeta kiireesti konakista. Jos hän kokoaisi kalleutensa ja lähtisi konakista niin pian kuin mahdollista, jos hän jättäisi unelman olla kuningatar, jättäisi taakseen kuninkaallisen nimen loiston. Sillä äärettömällä omaisuudella, jonka hän oli koonnut ja pannut varmaan talteen eri pankkeihin, saattoi hän Parisissa näytellä loistavaa osaa. Hänestä saattoi tulla kuninkaallinen rakastaja, jolta ei varmaan koskaan puuttuisi ihailijoita! Silloin olisi hän vihdoinkin vapaa, eläisi loistavassa Parisissa, eikä hänen tarvitseisi enää olla yhdessä Aleksanterin kanssa.
Mutta silmänräpäyksen vaan ajatteli Draga pakoa. Sitte nousi vastustusvoima hänessä uudelleen. Hän ei ollut niitä luonteita, jotka pian kadottavat rohkeutensa ja päästävät käsistään edun, jonka ovat voittaneet. Niin, vielä seisoi hän suorana, vielä oli hän Draga, Serbian kuningatar, vielä oli hän se kaunis, viettelevä nainen, joka kokonaan hallitsi Aleksanterin. Hän oli Aleksanterille välttämätön, ettei tämä kokonaan vajoaisi henkiseen tylsyyteen. Hyvä, hän tahtoi siis taistella vihollisensa kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta etupäässä tahtoi hän poistaa uhkaavan vaaran, koettaa viimeistä keinoa, joka hänellä oli jälellä, ettei häväistysjuttu tulisi tunnetuksi. Tällä hetkellä löytyi vaan yksi ainoa ihminen maan päällä, joka tiesi hänen salaisuutensa, yksi ainoa, joka oli nähnyt hänen läpitsensä, yksi ainoa, joka sanallaan saattoi syöstä hänet kurjuuteen. Tuolla seisoi hän, tuo pitkä hoikka mies, jolla oli läpitunkeva katse ja miellyttävät kasvonpiirteet. —
Tämä näki, että Dragan silmät olivat tähdätyt häneen, rukoillen, kerjäten, jotta hän armeliaisuudesta saisi hiukankaan rakkautta. Hänenkin aistinsa alkoivat sekaantua ja hän tunsi käyvänsä heikoksi.
Draga huomasi myös, että hänen voittonsa ei ollut kaukana.
Silloin sai Devrient Charlot apua muistolta, joka on niin usein ihmisen uskollinen suojelija. Kun ihminen nykyisyydessä kadottaa hämärän polun, niin menneisyys lähettää auringonvälähdyksen hälventämään nykyisyyden usvaa. Yht'äkkiä kaikki kirkastuu ja valkenee ympärillämme ja me tiedämme, mitä meidän tulee kulkea, ett'emme horjahtaisi alas kuiluun.
* * * * *
Omituinen oli se muisto, joka tällä ratkaisevalla hetkellä äkkiä valaisi Charlotille oikean tien. Hän näki itsensä ylioppilaana Parisissa. Oli talvi ilta, tavattoman kylmä lämpimässä Ranskassa. Kaduilla paloi tuli, joiden ympärillä paleltuneet ihmisparat parveilivat suurissa joukoissa. Kiireesti riensi hän Pont-Neuf sillan yli päästäkseen kotiin asuntoonsa, köyhään pikku huoneeseensa ylioppilasten korttelissa Quartier Latinissa. Ah, ei ollut hänelläkään paljoa taskussa. Sillä vähällä, mitä hänellä oli, täytyi hänen ostaa itselleen illallista ja sitte odotti emäntä häntä poimiakseen häneltä viimeisetkin lantit, sillä ei hän koskaan antanut hänen olla hyyrystä velkaa kauempaa kuin illasta toiseen. Hän oli ehtinyt Pont-Neuf sillan päähän ja näki jo suuren lyhdyn sieltä loistavan lumipyryn läpi, kun äkkiä ääni kuului hänen takanansa: Armahtakaa, herra, armahtakaa, minä olen niin hirmuisen nälkäinen!
Devrient Charlot pysähtyi. Hänen edessään seisoi hento olento, tyttö resuisessa kesäpuvussa, joka ei voinut suojella häntä purevalta pakkaselta, tyttö, jonka kalpeat, mutta kuitenkin suloiset kasvot olivat mustain kiharain ympäröimät. Devrient Charlot näki heti, että siinä oli kadun lapsi, yksi niitä tuhansia olentoja, joilla ei lopulta ole muuta keinoa kuin kuolla nälkään jossain kadunkulmassa tai lämmittää ruumistaan synnin loassa. Nähdessään nuoren tytön, valtasi ylioppilaan syvä sääli. Peijakas, miksi ei hän ollut rikas, miksi ei hän voinut aivan yksinkertaisesti pistää kättä taskuun ja antaa tytölle niin paljon, ettei hänen ainakaan olisi tarvinnut paleltua. Mutta oi, hänellä oli niin vähän ja sitäkin odotti emäntä saadakseen.
- Säälikää minua, herra, pyysi tyttö vielä kerran. — Minä en ole syönyt mitään koko päivänä.