- No, seuraa sitte minua! sanoi Devrient äkkiä päättävällä äänellä. — Minulla ei tosin ole tarpeeksi yhdellekään, mutta luulen, että se riittää paremmin kahdelle. Sillä sanotaanhan: Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Tyttö seurasi häntä. Ei hän kysynyt, minne toinen hänet vei, hän näytti olevan tottunut olemaan kohtalon leikkipallona. Charlot vei hänet asuntoonsa ja ensi kerran uskalsi hän vastata tiukasti emännälleen. Odottakaa! huusi hän ankaralla äänellä emännälle. — Te saatte kyllä kurjat penninne sitte kun minä suvaitsen ne antaa! Ja sitte paiskasi hän oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä ja pisti sen reekeliin.
Tyttö oli kyyristynyt lämpimän kamiinin viereen ja kun sen hehkuva valo lankesi hänen kasvoilleen ja vartalolleen, silloin vasta näki hän, kuinka kaunis, kuinka hurmaava hän oli.
Sirkka uunin vieressä, kuiskasi nuori ylioppilas ja silitti hellästi hänen päätänsä. Sitte juoksi hän ulos, toi vielä enemmän ruokaa läheisestä ravintolasta ja antoi hänen syödä itse tarjoten hänelle. Tyttö söi ja joi ahneesti, eikä väistänyt katsettaan hänestä. Ne olivat kiitollisuuden silmäyksiä. Se, joka on asunut Parisissa, tietää, kuinka nämä tytöt ymmärtävät muuttaa kiitollisuuden tunteet rakkaudeksi. Tyttö rakasti häntä, se näytti hänestä olevan aivan luonnollista. Seuraavana aamuna ei Charlot ajanut häntä ulos ovesta, vaan painoi hänet vielä kerran sydämelleen ja kuiskasi hänelle:
Jää tänne luokseni!
Ja tyttö jäi. Ja Quartier latin oli saanut lisää yhden parin, jota ei mikään pappi ollut vihkinyt, jota ei ollut merkitty mihinkään maistraatin kirjoihin. Siten tulivat he olemaan yhdessä ja tätä suhdetta kesti kokonaista kaksi vuotta. He elivät hauskasti yhdessä kuten kaksi lintua metsässä, hyväilivät, lensivät oksalta oksalle ja hakivat ravintonsa, mistä saivat.
Devrient Charlotilla oli onni. Hän sai muutamia yksityistunteja, joista hyvin maksettiin ja siten saattoi hän pukea ja ruokkia hyvin ystävänsä. Siitä tyttö piti. Kuten hemmoteltu kissa venytteli hän itseään sohvalla siinä huoneessa, jossa he asuivat. Tuntimäärät saattoi hän istua kamiinin vieressä "Sirkka" polvellaan tai pelata korttia hänen kanssaan. Pari toveria tuli silloin tällöin heidän luokseen ja silloin oli hauska. Pikkuinen piti siitä ja oli iloinen ja vallaton. Mutta sitte tulivat koettelemukset. Devrientin täytyi lopettaa opiskelut, hänen täytyi suorittaa tutkintonsa ja hän hautautui kirjoihin.
- Mitä sinä teet? sanoi Sirkka hänelle.
- Näethän, että minä luen.
- Jahaa, sinä luet? Ja sill'aikaa pitää minulla olla ikävä. Ei, sitä en minä kestä!