- Draga — aarteeni, rauhoituhan toki. Tule järkiisi.
Se oli täti Eufemia, joka huusi viereisessä huoneessa ja löi lukitulle ovelle.
- Avaa Draga! No avaa toki! Minä olen kuullut kaikki tyyni. Minä autan sinua!
Mutta kuningatar ei kiihtyneessä tilassaan kuullut uskollisen neuvonantajansa ääntä. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja kaikki mitä hän saattoi sanoa, olivat sanat:
- Minä olen hukassa — hukassa!
- Draga, jos et avaa, niin minä otan kirveen ja hakkaan oven rikki! huusi Eufemia. — Onneton, oletko menettänyt järkesi? Eihän mitään ole menetetty, päinvastoin, — kaikki on voitettu. Avaa vaan minulle!
Nyt nousi Draga vihdoin ylös lattialta. Hän oli paljon muuttunut tämän viimeisen neljännestunnin kuluessa. Silmät näyttivät olevan syvissä kuopissa, tummat renkaat olivat niiden ympärillä. Kuinka oli käynyt hänen ylpeän ryhtinsä? Kuten kuolemaantuomittu lähestyy mestauslavaa, samoin laahasi hän nyt itseään, ovelle.
- Ole huoletta, Draga, kyllä minä teen kaikki taas hyväksi. Avaa sinä vaan, sydänkäpyni, niin pian saat nähdä, että tätisi on nyt, kuten aina ennenkin keksinyt oikean tien.
Koneellisesti väänsi Draga oven lukkoa, se avautui ja Eufemia hyökkäsi sisään. Hänkin oli kalpea ja harmaanvehreistä silmistä loisti raivo.
- Se kurja! Se roisto! huusi hän vaipuen tuolille istumaan. — Voi sentään, ettemme voineet nähdä sen vakoojan aikeita! Mutta minä en alusta alkaen tahtonut, että sinä olisit riisuutunut hänen edessään. Hän näytteli osansa liian hyvin, se oli aivan luonnollista, että hän sinut petti, ja nyt —