- Nyt on kaikki ohi, Eufemia, keskeytti Draga, asettuen Eufemian eteen, kädet rinnan päällä ristissä. — Nyt olen ollut Serbian kuningattarena niin kauan kun minun osalleni on suotu. Pane tavarasi kokoon ja matkusta pois täältä, kuuluu nyt tästä puoleen.
- Ha haa, niin pitkälle ei ole vielä tultu! Kukahan voisi ajaa sinut ulos konakista.
- Kuka? toisti Draga ja nauroi katkerasti. — Se tietysti, jolla on siihen oikeus — Aleksanteri, puolisoni.
- Aleksanteri, hän, joka on korviaan myöten sinuun rakastunut, hän, jonka sinä saat tekemään mitä tahdot, kun vaan hiukan silität hänen päätänsä. — Ei, aarteeni, niin huonosti ei ole asiat.
- Kuulitko kaikki, Eufemia?
- Kuulin, kaikkityyni! Minä vakuutan sinulle, etten voinut pysyä hiljaa, niin raivoissani olin, enkä kuitenkaan uskaltanut huutaa, sillä silloin olisi syntynyt suuri melu ja kaikki palvelijat olisivat hyökänneet tänne.
- Sinä kuulit siis senkin, että minä koetin kaikin keinoin saada sitä miestä puolelleni?
- Minä kuulin senkin. Hän on jäästä, tuo ranskalainen, tai on hänellä kivi sydämen sijalla, muuten ei hän olisi voinut pysyä tunteettomana.
- Ja nyt Eufemia, huudahti Draga — anna minulle nyt joku neuvo! Sinä tiedät mitä meillä on odotettavana — muutamien minuuttien perästä on kuningas täällä. Oi Jumala, luulen jo kuulevani hänen askeltensa rajun jyskeen, kun hän myrskyten tulee huoneeseen! Sinä tunnet Aleksanterin ja tiedät, että hän on peto. Ja sinä saat tietää, että hän on aina ollut minusta vastenmielinen. Nyt loukkaa se suuressa määrässä hänen ylpeyttänsä, kun hän saa tietää, että minä olen pettänyt hänet. Hän häväisee minut, hän lyö minua — kuuletko, täti Eufemia, hän lyö minua — sillä kun hän raivostuu, niin on tuo muutoin niin pelkurimainen ihminen pedon kaltainen.
- Totta, ihan totta, sanoi täti — minäkin arvaan, että se on oleva seurauksena. Mutta, rakas lapsi, pääasiahan on, että sinä saat jäädä konakiin.