SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.
Särjetty sydän.
Siinä vaatimattomassa kamarissa, jossa Sylva asui, istui hän suorana vuoteellaan imettäen lastaan. Mikä autuus se olikaan hänelle, kun hän sai puristaa pienokaista, jonka oli synnyttänyt, rintaansa vasten, istua ja katsella, kuinka innokkaasti pieni kansalainen imi itseensä elämän lähteen sisältöä.
- Sinä minun rakas onnenpoikani! kuiskasi hän. — Sinä minun hurmaava, pikku rakas onnenpoikani!
Kun poika imi, ei Sylva väsynyt kumartumasta ja suutelemasta sitä, painamasta huuliaan sen päähän, jota peitti untuvantapainen hieno, tummankeltainen tukka. Muuten ei Sylva tuntenut olevansa erittäin yksinäinen ja hyljätty. Se jalo ranskalainen lääkäri, joka niin uskollisesti oli häntä auttanut oli luvannut tulla takasin. Mistä kultarahoista, joita lääkäri oli hänelle antanut, oli hänellä enää yksi jälellä. Sylva ei tuntenut maailmaa, oli epäkäytännöllinen, eikä ymmärtänyt pitää kiinni rahoista. Siten oli ahne portinvartija helposti voinut ottaa ne häneltä. Kaikilla mahdollisilla tekosyillä hankkia aivan välttämättömiä kapineita, joista Sylva ei nähnyt vilahdustakaan, oli inhottava nainen osannut varastaa häneltä ne muutamat kultarahat, jotka Charlot oli hänelle antanut. Mutta Sylva ei siitä paljoa välittänyt. Olihan Jumala tähän asti auttanut häntä, sen hän kyllä tekisi tästälähinkin, ajatteli hän.
Ovi avautui ja portinvartija astui sisään. - No, poika imee! sanoi hän, osoittaen pikku poikaa. — Niin, tuolla ei totisesti ole mitään hätää. Mutta luulenpa, että poika on jo saanut kyllikseen. Antakaa se tänne, niin panen sen takasin koriinsa, pikku sänkyynsä!
- Ei, ei, huudahti Sylva, — antakaa hänen olla! Minä tahdon itse panna hänet koriinsa.
- Kylläpä te olette kummallinen! sanoi vanhus nauraen. — Te ette salli toisien koskeakaan lasta! No niin, tiedänhän minä, millaista se on. Alussa ollaan ihan hullu tuommoisen pikku raukan kanssa, mutta sitte niihin pian väsytään.
- Ei, en koskaan, en koskaan minä väsy pikku vauvaani! vakuutti Sylva varmasti. — Minä rakastan poikaani aina yhtä paljon kuin nyt.
- Niin, niinhän te nyt sanotte. Mutta odottakaahan niin saatte nähdä, miten paljon huolta tuommoisesta pikku vesasta on! Minulla on ollut kaksitoista lasta, mutta missä ne nyt ovat? Ne ovat menneet avaraan maailmaan jokainen omaan suuntaansa, eivätkä he välitä mitään äidistään. Siinä on kiitos kaikista vaivoista.