- Minä pyydän, elkää puhuko tuolla tavoin! huudahti Sylva kärsimättömästi. — Minä en tahdo kuulla sitä. Minä olen onnellinen lapseni kanssa, enkä tahdo, että kukaan tulee häiritsemään minun onneani. Mitä muuten tahdotte minulta?
- Mitäkö tahdon? vastasi akka. — Niin, minä tahdon rahaa.
- Mitä, taas rahaa! Minulla ei ole enää kuin yksi kultaraha jälellä.
- Soo, vai ei ole enää kuin yksi! No niin, se kiltti herra, joka on tähän asti pitänyt teistä huolta, tulee takasin ja antaa lisää. Mutta antakaa nyt tänne se kultaraha, sillä juutalainen Mandelblüt, joka omistaa tämän talon, ei tahdo enää odottaa vuokraa. Tiedättehän, että olette vielä velkaa siitä?
Vanhus valhetteli, niin, hän petti Sylvaa mitä ilkeimmällä tavalla, sillä täti Eufemia oli maksanut vuokran ihan täsmälleen. Eikä juutalainen Mandelblüt tahtonutkaan hyyryä, hän oli tyytyväinen siihen, mitä oli saanut.
Mutta portinvartija tiesi, että Sylva ei voinut kieltää ja otti häneltä viimeisenkin kultarahan.
- Oi Jumala, mitä minusta sitte tulee, kun annan tämän viimeisenkin rahani! Millä minä sitte maksan välttämättömiä menojani.
- Kas niin, elkää nyt niin surko, sanoi portinvartija merkillisesti hymyillen, ottaen kultarahan Sylvan kädestä antaen sen liukua taskuunsa.
Kuten sanottu, tohtori tulee takasin. Ja te saatte olla hiukan rakastettava häntä kohtaan kun tulette terveeksi; sitte saatte maksaa hänelle, mitä hän nyt on tehnyt teille.
- Kuinka minä voisin sen tehdä? vastasi Sylva. — Minähän olen niin köyhä, etten koskaan voi antaa sille ylhäiselle herralle, mitä hän on puolestani maksanut.