— Mutta tämän päivän ja huomisen välillä on vielä puoli yötä, vastasi Milan tanakalla äänellä. — Tahdon saada selville, eikö minulla enää ole mitään vaikutusta poikaani, onko Mellakoitsija naisen onnistunut varastaa koko hänen sydämensä minulta… Ja nyt hyvästi, eversti Maschin; anna minun yksin kulkea puiston läpi. En minä kauemmin tahdo saattaa Teitä vaaraan. — Ha, ha! Tämä on kuin unennäköä: kuningas Milanin, joka kerran oli mahtava tässä maassa, täytyy nyt vapaana kuin lintu hiipiä palatsiinsa. Voi, miksi lahjoitinkaan pois kruununi! Pelkäänpä, että olen sen antanut kunnottomalle.
— Jumala suojelkoon Teitä matkallanne, kuningas Milan! sanoi eversti Maschin liikutettuna. — Tällä hetkellä on Serbian onni Teidän käsissänne!
Jo oli Milan ojentanut hänelle kätensä jäähyväisiksi ja astui eteenpäin puiston läpi, missä jok'ikinen puu, jok'ikinen pensas ja tienmutka muistutti häntä menneestä ajasta, jolloin hän oli kuningas.
Tosin oli hän itsekin ottanut monta harha-askelta, tehnyt monta turmiollista erehdystä. Tämän puiston käytävillä oli hän kävellyt kauniin kuningattarensa Natalian rinnalla; mutta, oi, sitte luopunut hänestä, elämänsä hyvästä enkelistä. Tämä oli alkuna loppuun, tämä oli maksanut hänelle hänen kruununsa menettämisen. Kuinka usein olikaan hän salaisesti katunut näitä synkeitä hetkiä, kuinka monta kyyneltä vuodattanut hukkaan menneen elämänsä tähden.
Mutta joskin nyt kaikki oli ehdottomasti menetetty, niin tahtoi hän kumminkin antaa pojallensa kokemuksen neuvoja ja suojella häntä samallaisesta kohtalosta.
Ah! — Tuossa oli jo konakki hänen edessänsä… siellä näkyi pieni puutarhan portti, jonka läpi hän aikoi puutarhaan… hänen tarvitsi vain kiertää suuret ruusupensaat, ja sitte…
Hiljaisin askelin kiersi Milan ruusupensaikon, mutta oi! — mikä liikuttava kuva näyttäytyi hänelle! Kuun hopeavalkoisen hohteen valaisemana lepäsi siellä nuori, ihastuttava tyttö suullaan penkillä ja itki katkerasti.
Nuori tyttö oli kumminkin kuullut lähestyvän hiljaiset askeleet, sillä hän nosti päätään ja katseli ympärilleen rajuin hämmästynein katsein. Sitte kohotti hän ylpeästi ihanien, kullankeltaisten kiharoiden verhoamaa päätään ja koetti peittää kasvonsa hunnulla.
Mutta jo oli Milan tarttunut nuoren tytön vapiseviin käsiin ja huudahti syvästi liikutetulla äänellä:
— Genia von Sandorf! Taivaan Jumala, paronitar, Tekö täällä? Miksi ette ole vanhempienne luonna Wienissä?