— Kuningas Milan! kuiskasi tuo rakastettava olento, taistellen silminnähtävästi pyörtymistä vastaan.
— Ah, minä hyvin ymmärrän, miksi sinä olet täällä, sinä lapsi, lapsi parka, sanoi kuningas lempeällä äänellä, sääliväisesti, — minä tiedän, että sinä olet häntä rakastanut, eikä hän vastannut sinun puhdasta, kainoa lempeäsi. Niin, rakas Genia parka, me molemmat olemme hänet kadottaneet, jos Dragan onnistuu huomenna päästä hänen vaimokseen.
— Oi, elä halveksi minua, kuninkaani, rukoili Genia kyynelten tukahuttamalla äänellä, katsellen Milania ihmeen ihanilla, sinisillä silmillään. — Minä olen paennut vanhempieni luota. Vielä kerran tahdoin heittäytyä hänen jalkainsa juureen, vielä kerran, vielä kerran tahdoin muistuttaa häntä niistä unohtumattomista hetkistä, jolloin hän vannoi minulle rakkauttaan. Mutta Jumalani, mikään halpa oma etu ei täytä rintaani, minä päinvastoin tahtoisin vapauttaa hänet valastaan, hän olkoon vapaa ja älköön enää itseänsä nuhdellen ajatelko Genia parkaa, vaan valitkoon puolisokseen jonkun Europan ruhtinaantyttären, eikä kurjaa olentoa, joka ei sydämestään häntä rakasta, vaan ainoastaan tahtoo tyydyttää rajatonta kunnianhimoaan.
Sillä minä aavistan, että tämä nainen, on tuottava hänelle onnettomuutta ja turmiota; aavistan, että hän kokonaan joutuu perikatoon tuon naisen puolisona.
— Tämän aavistuksen on Jumala sinulle antanut, tyttö, huudahti kuningas, ja tämä aavistus on hirvittävällä tavalla toteutuva. Mutta, ehkenpä ei vielä ole liiaksi myöhäistä, jatkoi Milan liikutettuna. — Minä olen tullut vapauttamaan poikani tästä naishirviöstä, ja sinä… Oi, tule mukaani, tyttö, sillä mikä ei onnistu isälle, sen voi ehkä rakkaus toimittaa.
Minä vien sinut palatsiin; minä kätken sinut sinne ja käsken sinun esiintymään vasta sitte kuin minun ääneni kaikuu kuulematta. Tule, tule mukaani, tyttö! Kun sekä hänen isänsä että rakastettunsa kolkuttavat hänen sydäntänsä, kuinka voisi hän enää vastustaa! Ha, vielä et ole voittanut, Draga Maschin, vielä et ole Serbian kuningatar! Tämän enkelin on Jumala itse minulle lähettänyt, olkaamme liittolaisia.
Ja kuningas veti vapisevan Genian pois mukaansa melkein vastoin hänen tahtoansa; kalpeana ja tahdottomana riippui tyttö hänen käsivarressaan. Vähitellen myöskin lakkasivat kyyneleet ja hänen kauniissa kasvoissaan kuvastui ylevä tietoisuus siitä, että Jumala oli kutsunut hänet pelastamaan serbialaisten kuninkaan ja irroittamaan hänet niistä kahleista, joilla tuo lumoava nainen oli hänet kietonut.
TOINEN LUKU.
Rakkautensa sokaisema.
Kuules, linnan kello löi juuri kolme, kohta sarastaa onnemme päivä; oi, jospa aika olisi jo käsissä!