- Oh, mitä te ajattelette? huudahti portinvartija. — Hänhän on niin puhdas ja viaton! Herrajumala, hän on melkein lapsi.

Tämä ilmoitus näytti tyydyttävän vierasta. Hän teki päällään myöntävän nyökäyksen. Sitte sanoi hän portinvartijalle hyvästi ja nousi ylös puuportaita.

- Laupeuden työ! mutisi hän itsekseen noustessaan ylös portaita. — Ne, jotka vapistuksella ja hampaiden kiristyksellä lausuvat nimen Demeter Banjaluki, eivät varmaankaan pitäisi sitä mahdollisena, että mustain vuorten pelottava ryöväri on aikeessa auttaa köyhää, nuorta tyttöä, jota hän ei edes tunnekaan! Mutta minä annoin ranskalaiselle lupaukseni, että pitäisin huolta tyttöparasta ja Demeter Banjaluki pitää sanansa.

Hän oli tullut ylimpään käytävään. Hän katseli ympärilleen ja huomasi heti numeron 34.

- Hän asuu siis tässä! sanoi hän itsekseen. — Portinvartija näyttää olevan oikeassa siinä, mitä sanoi, että tässä talossa vallitsee suurin köyhyys. Ah, kohta on samallaista koko Serbiassa! Jos ne siellä konakissa jatkavat siihen suuntaan kuin ovat alkaneet, niin ei koko Serbiasta tule muuta kuin suuri vaivaiskartano, jossa viimeinen kynttilä on pian loppuun palanut ja jossa ei ole leipäpalaakaan jälellä. Ja kuitenkin tuomitaan ryöväreitä, jotka eivät tee muuta kuin jakavat rikkaiden aarteita köyhille.

Demeter Banjaluki koputti ovelle. Sisällä kuului arka ääni: Astukaa sisään!

Hän avasi oven ja astui sisälle.

Aurinko, joka valaisi huonetta pienestä ikkunasta, häikäisi hänen silmiään, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiään.

Hän näki ihmeen kauniin nuoren naisen makaavan sängyssä. Nainen oli vetänyt peitteen niin korkealle, että se peitti osan kasvojakin. Sitte näki hän pienessä korissa, joka oli tyynyjä täynnä, pienen, vastasyntyneen lapsen, jolla ei vielä ollut aavistustakaan maailmasta. Tämän nähdessään valtasi Demeter Banjalukin syvä suru. Oi, olihan hänellä kerran ollut lapsi! Kuinka intohimoisesti, sydämellisesti hän oli sitä rakastanut, ja nyt? Myrsky oli kulkenut läpi hänen elämänsä ja katkaissut sekä vienyt mukanaan rakkaimman kukan hänen puutarhastaan. Jumala yksin tietää, missä hän nyt oli!

- Anteeksi, sanoi Demeter Banjaluki lempeästi — mutta minä tulen tänne herra Charlotin käskystä, jonka te kai tunnette. Hänen itsensä oli pakko äkkiä matkustaa Belgradista ja hän jätti minun toimekseni pitää huolta teistä. Sillä en tahdo, että te kuolisitte. Minä aion sentähden pitää huolta teistä ja teidän —