Sanat vaikenivat äkkiä ylpeän, mustapartaisen miehen huulilta. Puhuessaan oli hän lähestynyt sänkyä. Katseensa kiinnitti hän sängyssä lepäävään olentoon.
Silloin, silloin oli äkkiä, kuin olisi hänen äänensä sekunti sekunnilta hiljennyt, kuin olisi joka veripisara paennut hänen poskiltaan, kuin olisi ryövärin komea vartalo muuttunut kiveksi ja nimetön kauhu kuvastui hänen kasvoillaan.
Mutta nuori nainen oli myös noussut sängyssä istualleen. Hän tuijotti vieraaseen mieheen ammottavin silmin, jotka olivat täynnä epämääräistä pelkoa ja sydämellistä rakkautta.
- Isä! huusi sitte nuori äiti ja ojensi kätensä häntä kohti. — Isä, sinäkö se olet? Oi isä, Jumala itse on sinut lähettänyt luokseni!
- Sylva! sai Demeter Banjaluki vaivoin sanotuksi ja riensi sängyn luo. — Sylva, lapseni, tyttäreni! Sinut, kauan kaivatun, sinut, sinut löydän nyt vihdoinkin.
- Niin, isä, minä se olen! änkytti Sylva kyynelissään tarttuen miehen käteen molemmin käsin. — Minä olen sinun lapsesi, sinun tyttäresi, sinun Sylvasi, joka kerran asui siellä yksinäisellä saarella, mutta vietiin pois sieltä ja häpeällisesti petettiin. Oi isä, isä, jos tietäisit, kuinka hirmuisen julmia ihmiset ovat olleet minua kohtaan, mikä ääretön rikos on tehty minua kohtaan! Oi isä, minä menehdyn häpeästä, kun katson sinua! — Ei isä, elä katso minuun noin kamalasti! Oi isä, sinä muserrat minut sillä katseellasi.
- Kevytmielinen letukka! huusi Demeter Banjaluki. — Sellaisenako sinut löydän!
Hän nousi ylös ja heitti päänsä taaksepäin. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja sormensa koukistuivat, kuin olisi hän tahtonut tarttua korkealle, aina taivaaseen asti ja repiä sen alas, kun hänen oli täytynyt nähdä tällainen hetki. Ah, me emme voi sanoa, mitkä rajut, mielettömät ajatukset raivosivat tällä hetkellä Demeter Banjalukin sielussa ja panivat hänen aivonsa hehkumaan helvetin tulessa! Ulkonainen muutos hänessä oli kerrassaan hirmuinen. Hänen kasvonsa vääristyivät ja tulivat melkein eläimellisiksi, silmät tuijottivat Sylvaan ja näistä silmistä säkenöi ääretön viha ja raivo kaunista, onnetonta, nuorta naista kohtaan.
- Ja tämä — tämä on minun lapseni! huusi Demeter kimeällä äänellä, joka muistutti raju-ilman ulvontaa. — Onko tämä minun Sylvani, jota olen hoitanut ja vaalinut? Haa, kurja olento, missä on viattomuutesi, missä neitseytesi? Tunnusta, puhu! Sinä seurasit intohimoista veijaria, hänen tähtensä hylkäsit sinä isäsi, joka on elänyt vaan sinulle, sen isän, joka sinun tähtesi vapisi, tehdäkseen sinut rikkaaksi ja onnelliseksi ja nostaakseen sinut yli kaikkien muiden ihmisten, joka tuli sinun tähtesi — —
Sellainenko oli lopulta minun elämäni unelma! — Tuossa ovat onneni sirpaleet. "Sylva" — haa, mitä toiveita liittyikään siihen nimeen! "Sylva" kuten rukous tuli se nimi huuliltani. "Sylva" — niin usein kuin sen nimen lausuin, tunsin itseni hurskaaksi; korkeimmat, pyhimmät tunteet liikkuivat minussa silloin kun lausuin sen nimen. Ja nyt, — kadulle heitettynä on nyt onneni, hurskauteni on muuttunut kylmäveriseksi pilkaksi ja ainoa, mitä vielä tunnen rinnassani, kun lausun nimen Sylva, on inhon tunne.