- Isä, sinä tapat minut, huusi Sylva. — Etkö tahdo ensin kuulla minun selitystäni?
- Mitä se hyödyttäisi! Vastaa minulle vaan yhteen kysymykseen, jonka teen sinulle ja minä tiedän tarpeeksi.
- Käyttikö hän väkivaltaa, heittikö hän sinut maahan, pitikö hän käsiäsi kiinni vai huumasiko hän sinut makealla juomalla, olitko häväisty, kun heräsit? Vastaa tähän kysymykseen! Minä en tahdo kuulla mitään muuta ja vaikka voisit puhua enkelin kielellä ja laulaa satakielen äänellä, niin en tahdo kuulla mitään muuta kuin vastauksen tähän kysymykseen: Käyttikö hän väkivaltaa?
Hehkuva puna lensi Sylvan kasvoille, hän painoi päänsä, jotta otsa kosketti peittoa ja kyynelten keskeltä kuului heikko vastaus:
- Ei isä, hän ei käyttänyt väkivaltaa.
Silloin hyökkäsi Demeter hänen päällensä, hänen suonikas nyrkkinsä häilyi sekunnin ajan Sylvan pään päällä. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut musertaa Sylvan yhdellä ainoalla iskulla.
- Hän ei siis käyttänyt väkivaltaa, sanoi hän sitte, hilliten itsensä ja horjuen pois sängyn luota. Sinä heittäysit siis vapaaehtoisesti rakastajasi syliin? Eikö niin, sinä olit jo syntiin valmis, kun hän kuiskasi siitä sinun korvaasi? Ha, haa, mitä minä sanon? Ethän sinä olisi ollut ainoa nainen, joka ensiksi kuiskaa synnistä miehen korvaan!
Ehkä olet sinä itse vietellyt hänet? Haa, puhu sitte, minä tahdon tietää kaikki!
Sylva nosti uudestaan päänsä hiukan tyynyltä ja katsoi arastelevin silmin raivosta vapisevaa miestä.
- Hän ei käyttänyt väkivaltaa, isä, vastasi hän sitte. — Mutta niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta kuin uskomme Vapahtajaan, viekkaus, viekkaus se teki minut siksi, mikä olen.