- Viekkaus? — Sen sinä valhettelet! Viekkaudella ei voida vangita naisen sydäntä, sillä nainen yksin on viekas.

- Mutta se oli sittenkin viekkaus! Väkivallalla vietiin minut pois yksinäiseltä saarelta. Oi isä, minä jouduin naisten kauppiaan käsiin!

- Naisten kauppiaan, aivan oikein — se ei ainakaan ole mikään valhe, sillä sen tiedän minä itse. Se oli se kurja — mutta, nimi ei kuulu asiaan, minä en tahdo lausua hänen nimeänsä, minä vihaan häntä. Sinut vietiin siis naisten kauppaajan käsiin ja hän vei sinut huonomaineiseen taloon. Siellä tuli luoksesi herroja, ei yksi, vaan monta ja he maksoivat sinulle?

- Ei isä, sillä minä vannoin, että tappaisin itseni, jos vaan ainoakaan niistä kurjista, jotka siellä kävivät, koskettaisi minua sormellaankaan.

- Sen sinä vannoit? Ah, muistitpa toki olevasi Demeterin tytär! Eihän toki veren ääni ollut kokonaan sinussa vaiennut, ei, ei aivan kokonaan.

Entäs sitte, kuinka sitte tapahtui? kysyi Demeter innokkaasti.

- Sitte isä, pelastettiin minut, vapautettiin ihmiskauppiaan käsistä ja vietiin pois hänen huoneestaan.

- Pelastettiin? keskeytti ryöväri. — Oi sano minulle sen nimi, joka sinut pelasti, minä tahdon tulla hänen orjaksensa! Sano mikä on sen ihmisen nimi, joka vapautti sinut ihmiskauppiaan kynsistä?

- Se ei ollut mikään jalo ihminen, isä, valitti Sylva, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia. — Oi, parempi, monta kertaa parempi olisi ollut, jos hän olisi jättänyt minut siihen hirvittävään taloon. Siellä olisin löytänyt kuoleman, mutta hän, hän vei minut uudestaan elämään vihkiäkseen minut häpeälle, hän syöksi minut lampeen, jossa minun täytyi menehtyä.

Tämä pelastus — Sylva puhui nyt hyvin kiireesti, sillä hänestä tuntui, kuin ei hän saisi kadottaa minuuttiakaan, että isä saisi tietää kaikki — tämä pelastus oli vaan ilveilyä, petosta, mietittyä petosta, jotta minut saataisiin sitä varmemmin perikatoon. Kuinka saatoin olla rakastamatta sitä miestä, jota pidin pelastajanani? Oi, ja olinhan minä jo nähnyt hänet, siellä kaukana, meidän saaremme rannalta. Kaunis hän oli, ainakin minusta, jalolta hän näytti, ainakin minun silmissäni. Ja kun hän vei minut pois siitä pahamaineisesta talosta ja sanoi minulle, että jäisin hänen luoksensa, kunnes hän saattoi viedä minut takasin vanhempieni luo, silloin — Jumala on todistajani — ei minussa ollut vähintäkään epäilystä pahasta.