Demeter ei vastannut, hän seisoi vaan ja puri alahuultansa, josta jo vuoti verta. Hänen sormensa kyntivät vakoja partaan. Hänen mustat silmänsä olivat tähdätyt lattiaan ja välistä katsoi hän tyttäreensä, kuin tahtoisi hän repiä sanat hänen huuliltaan, ennenkuin hän vielä oli lausunut ne.
- Ilveilyä siis, sanoi hän hampaittensa välistä — ihmeellistä, mutta ehkei mahdotonta. Ehkä se ei ole valhetta, satua, jota minulle kerrot. Sillä löytyy todella miehiä, jotka suunnittelevat merkillisiä ilveilyjä, kun tahtovat hurmata naisen. No, mitä sitte tapahtui, minne vei hän sinut?
- Hän otti minut mukaansa pieneen asumukseen Wienissä ja vannoi minulle kalliin valan, että olisin hänen vaimonsa Jumalan edessä.
- Jumalan edessä! — Jumala ei vihi aviopareja. Mutta minä uskon sinua, sillä kurjain viettelijäin on tapana siten sanoa uhreilleen.
- Minä tulin hänen vaimoksensa, hänen vaimoksensa Jumalan edessä, isä.
Hän sanoi minulle jonkun nimen ja sanoi olleensa metsästäjä Serbiassa.
- Siis Serbiassa! Kirottu olkoon Serbian maa, joka on kantanut sitä kurjaa miestä. Ja sitte — eikö niin Sylva, sitte tapahtui, kuten tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Eräänä kauniina päivänä oli hän kylmä sinua kohtaan, hänen suudelmansa olivat jääkylmiä ja syleilynsä välinpitämättömiä. Hän ei hyväillyt sinua enää, vaan antoi sinun hyväillä itseään.
- Oi isä, juuri niin se oli, huudahti Sylva nyyhkyttäen. — Sinä tunnet maailman.
- Niin, valitettavasti minä tunnen liian hyvin tämän kylmäverisen, intohimoisen maailman! Ja sitte jätti hän sinut, jäi pois eräänä päivänä, eikä tullut enää takasin.
- Ei, niin ei se ollut. Mutta minussa oli syntynyt epäilys, minä seurasin häntä hänen salaisilla teillänsä ja näin hänen menevän komeaan, valosta säteilevään taloon.