- Minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, isä, elä tee pienelle mitään pahaa — pane hänet takasin tyynylle. No, koska minun täytyy sanoa sinulle viettelijän nimi, niin teen minä sen. Se mies, joka niin sydämettömästi sysäsi minut luotaan, kun kyllästyi minuun, on Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli.
Demeterin huulilta pääsi vapiseva ääni, joka kuului pedon kiljunnalta.
Sitte löi hän kädet kasvoilleen ja purskahti vihdoin kamalaan nauruun.
- Vuotaako sitte kaikki maailman myrkky tästä lähteestä, nousevatko kaikki Serbian myrkylliset käärmeet tästä lokarapakosta, onko todellakin avautunut uusi Vesuvius, joka lopulta nielee laajaan kitaansa koko Serbian? Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, tuo viekas roisto, jota vihataan tässä maassa kuten ruttoa, tuo intohimoisen sisarensa kätyri, hän on raa'alla kädellään repinyt minun onneni, ryöstänyt minulta rakkaimman, mitä omistan maan päällä. Mutta nyt on mittanne täysi, te seikkailijat valtaistuimella.
Tähän hetkeen asti olette te saaneet olla rauhassa, jatkoi Banjaluki, niin tähän asti olette te saaneet olla rauhassa, elää ilossa ja riemussa, kun ei kukaan ole voinut nähdä teidän läpitsenne, te kurjat Serbian onnen ryövärit, sillä tähän asti ovat vastustajanne Serbiassa olleet hyväntahtoisia, se tahtoo sanoa kansaa, joka huokaa ja toivoo, mutta ei koskaan kykene tekemään mitään täydellä todella.
Mutta nyt, kuninkaallinen roskajoukko, nyt olette saaneet vihollisen, joka osaa tähdätä keskelle sydäntänne, tässä seisoo vastustaja, joka alkaa taistelun teitä vastaan elämästä ja kuolemasta, täällä heittää hän sotahansikkaan vasten kasvojanne. Täällä nousee tiellenne este, johon te kompastutte, täällä on se kallio, joka musertaen kaatuu päällenne. Nicodem Lunjevica, kuningatar Draga, se on aivan sama. Ja näihin kuuluu tämä kuningas raukka, tämä puolihullu mies, joka hallitsee konakissa. Minä otan ne kaikki samalla kertaa ja syöksen heidät korkealta istuimeltaan, minä, Demeter Banjaluki, mustain vuorien ryöväri.
Ah, nyt oli hän lausunut sen sanan, jota hän niin huolellisesti oli salannut lapseltaan koko ajan. Ylenmääräisessä tuskassaan oli se tunnustus päässyt hänen huuliltaan. Hän vaikeni hämmästyneenä. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut ottaa takasin sen sanan ja kätkeä sen sanan takasin sydämeensä. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.
Sylva oli sen huomannut. Hän tarttui molemmin käsin sydämeensä ja kaatui takasin tyynylle. Harvinainen muutos oli tapahtunut hänen kasvoissaan, muutos, joka täytti Demeterin kauhulla.
Se oli liian paljon, nuori sydän ei ollut voinut kestää sitä myrskyä, joka näiden viimeisten minuuttien aikana oli hyökännyt hänen päällensä, viimeinen isku oli ollut kuolinisku.
Sylva ei voinut kestää sitä ajatusta, että hänen isänsä, jota hän niin paljon rakasti, oli Demeter Banjaluki, se ryöväri, jonka edessä koko Serbia vapisi, jonka pahat teot kerta toisensa perästä panivat koko maailman kiihkoon, se mies, josta Nicodem Lunjevica oli niin usein puhunut hänelle Wienissä ja jota hän oli kutsunut ryöväriksi, roistoksi.
Hän ei mennyt tainnoksiin, mutta jotakin vielä pahempaa oli hänessä tapahtunut. Jokainen veripisara oli hävinnyt hänen poskiltaan, hänen silmänsä näyttivät sammuvan.