- Lapseni, lapseni! huusi Demeter ja heittäytyi polvilleen sängyn viereen. — Sylva, tyttäreni, puhuhan toki, sano että annat minulle anteeksi! Oi Jumala, mitä olen minä tehnyt, onneton? Minä olen tappanut oman tyttäreni! Hän kuolee, auttakaa, minun Sylvani kuolee!
Hän aikoi nousta ylös, mutta Sylva tarttui hänen käteensä viimeisillä voimilla, mitä hänellä vielä oli jälellä.
- Ei niin, isä, sanoi hän hiljaa — elä kutsu tänne lääkäriä, sillä se ei mitään hyödytä. Minä tunnen, että minun täytyy kuolla — täällä rinnassa on jotakin mennyt rikki. Ei, isä, elä itke, elä sure, minä en ollenkaan pelkää kuolemaa.
- Ei, ei, sinä et saa kuolla! huusi Demeter nyyhkyttäen. — Oi, anna minun lämmittää sinun rakkaita käsiäsi! Ne ovat niin kylmät, niin kylmät.
Demeter heittäytyi tyttärensä yli, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuin olisi hän suuteloillaan voinut valaa häneen uutta elämää. Mutta kauhukseen huomasi hän, että Sylva tuli joka minuutti yhä väsyneemmäksi. Hän kuuli hänen sydämensä lyövän kuumeentapaisesti. Siten lyö ainoastaan se sydän, joka valmistautuu ikuiseen lepoon.
Sylva oli pitänyt silmänsä kiinni, mutta nyt avasi hän ne uudestaan ja surullisesti katsoi hän isäänsä.
- Isä, viimeinen rukous, kuiskasi hän.
- Kaikki kaikki, lapseni, tahdon tehdä sinun tähtesi. Oi Jumala, minähän olen tullut sinun murhaajaksesi!
Kerran tapoin minä rajussa innossani äitisi ja sinut, sinut olen minä tänään murhannut varomattomuudellani! Voitko antaa minulle anteeksi, tyttäreni?
- Kyllä, isä, minä annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Eihän minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sinullahan on anteeksi antamista. Anna minulle lapsi vielä kerran, isä… pian, pian! Minä tahdon vielä kerran painaa sitä rintaani vastaan… Lapsi, isä, heti… ennenkuin on liian myöhäistä.