Demeter horjui pikku vuoteen luo, otti lapsen ja laski sen tyttärensä syliin.
- Oi minun rakas lapseni! kuului Sylvan huulilta. — Voi, että minun nyt täytyy lähteä pois luotasi. Kuka sinua nyt suojelee, kun ei minua enää ole? Kuka sinua kasvattaa ja opettaa sinulle hyvää? Kuka suojelee ja hoitaa sinua, kun ei äitiäsi enää ole olemassa.
- Minä kasvatan hänet, Sylva, huudahti Demeter. — Niin totta kuin on Jumala taivaassa, pidän minä huolta sinun lapsestasi. Siitä tulee minulle kallein olento maan päällä, minä olen kaikki sinun pojallesi, äitinä ja isänä, rikkaaksi ja mahtavaksi teen minä hänet, sen vannon sinulle.
- Ota sitte pikku Fortunat, minä annan sen sinulle lapseni, isä, minä tiedän, että hän on sinun luonasi hyvässä tallessa.
- Lapseni, rakas lapseni! huudahti hän. — Hyvästi — äitisi menee pois luotasi. Minä pidän sinusta kaukana kaiken pahan, ruman, huonon ja vaarallisen ja minä olen luonasi siksi kuin Jumala kerran tuo sinut minun luokseni kotiin.
Hänen äänensä tukehtui kyyneliin, kädet vaipuivat sivulle.
Demeter otti lapsen, painoi sen rintaansa vasten, suuteli ja laski sen sitte takasin tyynylle.
YHDESKAHDEKSATTA LUKU.
Sypressien alla.
Sylvan elämä pakeni pois kuten puro, joka juoksee metsäorvokkien läpi, mutta sitte, äkkiä katoaa maahan, eikä enää koskaan tule näkyviin toisessa paikassa. Yhä kiivaammaksi kävi hänen hengityksensä, kuume kohosi, sydän parka löi yhä nopeammin.