Mutta vielä löytyy toki yksi tuomari Serbiassa. Hän on hirmuinen tuomari, sillä hänen tuomionsa ovat veriset, ja voi sitä, jolle hän langettaa sellaisen tuomion, hän ei voi välttää kuulemaa. Tämä tuomari on Demeter Banjaluki; hän osaa noudattaa oikeutta.
Usein olen ollut tuomarina vieraissa asioissa, ollut leskien ja isättömäin kostaja, joiden oikeuksia on petetty, mutta tänään tahdon olla tuomari asiassa, joka koskee minua itseäni. — Ole rauhassa lapseni! Sinulle tapahtuu oikeus, vaikka se tuleekin myöhään. Ole kirottu, sinä julkea naisten ajaja! Kolminkerroin kiroan sinut sen jälkeen kun tämä kalpea tyttö on sinun tähtesi vaipunut kuoleman kuiluun. Jokaisesta suudelmasta, jonka olet ryöstänyt viattomilta huulilta, jokaisesta teeskennellystä syleilystä toimitan minä sinulle uusia tuskia. Mutta en yksin sinulle, vaan myöskin niille, joiden kätyri sinä olet, niille, jotka ovat antaneet sinulle niin huonoja neuvoja, heidänkin päällensä olkoon kiroukseni ja heilukoon uhkaava perikato. Hävitköön koko se perhe, johon sinä riemuiten aiot päästä jäseneksi! Tätä minun kiroustani et sinäkään voi välttää. Minä tunsin erään miehen, joka jo usein on tarjonnut minulle ystävyyttään, vaikka olen sen tähän asti hyljännyt syystä, että eräs Obrenovitsch on tehnyt minulle hyvää.
Mutta nyt! — Sinä kuollut lapsiraukkani, sinä päästit minut velvollisuudestani. Hävitköön koko Obrenovitschin perhe! Sen sijaan nouset sinä, Pietari Karageorgevitsch, valtaistuimelle. Sillä minä, mustain vuorten kuningas, panen kruunun sinun päähäsi. —
Kova mielenliikutus oli vallannut mustapartaisen miehen ja sen vallassa tuli hän ilmaisseeksi salaisimman salaisuutensa aivan kuten kuuma lähde ruiskuttaa vettänsä pilviä kohti.
- Pietari Karageorgevitsch, minä olen sinun! jatkoi Demeter. — Ja sinä osaat panna arvoa minun voimalleni. Minä toimitan sinulle uljasta väkeä ja lähetän ne saarnaamaan sinun hyvyyttäsi samalla kun he halventavat Aleksanteria. Sillä tavoin synnytän minä rovion, jolla nykyinen kuningashuone poltetaan tuhaksi ja sen tuhkan sirotan minä kaikille ilmansuunnille.
Nuku rauhassa, rakas lapsiraukkani, jatkoi Demeter, meni vielä kerran sängyn luo ja kumartui Sylvan yli! Sinä saat kuolinuhrin, jommoista ei vielä kukaan ihminen ole saanut. Kokonainen hallitusvalta syöksyy kokoon sinun ruumiisi päälle, sinun haudallasi menee kokonainen ruhtinashuone sirpaleiksi sinä päivänä, jolloin ei ole enää Aleksanteria eikä Dragaa, eikä Nicodem Lunjevicaa, joka nyt jo suunnittelee tulevansa Serbian kuninkaaksi.
Sinä päivänä, jolloin se kurja kaatuu kuoliaana maahan, olet sinä kostettu, lapseni. Silloin saat sinä nukkua rauhassa haudassasi.
Demeter kumartui alas ja suuteli vielä kerran kuolleen kylmää otsaa. Mutta sitte tuli hän äkkiä miettiväiseksi. Antaisiko hän vieraan käden kosketella ruumista, kuka pitäisi huolta hautauksesta! Ei, itse saattaisi hän hänet viimeiseen leposijaansa. Hän tiesi, missä se on. Siellä saisi nukkua rauhassa. Sitä paikkaa oli hän rakastanut, siellä oli hän tuntenut olevansa kotona.
Hän ei enää miettinyt. Hän nosti lapsen pienestä korista ja kietoi vaipan sen ympärille. Sitte kääri hän kuolleen siihen valkoiseen peittoon, joka oli ollut Sylvan peitteenä. Ja sitte kantoi hän pois heidät molemmat. Hän hiipi kuten varas alas portaita, hän pidätti henkeä kulkiessaan portinvartijan huoneen ohi, tuli vihdoin ulos kadulle ja juoksi sitte niin pian kuin voi alas Tonavan rannalle. Kun hän oli tullut eräälle avonaiselle paikalle, päästi hän kimeän vihellyksen. Heti pilkisti Azan pää ruohikosta.
- Sinäkö se olet, kapteeni? kysyi nuori ryöväri.