— Minä olen kauan saanut odottaa sinua.
- Onko vene kunnossa? kysyi Demeter kiinnittämättä huomiota Azan hienoon moitteeseen.
- Se on kunnossa. Se on täällä rantaan kiinnitettynä. Demeter Banjaluki juoksi heti alas venheeseen ja niin pian kuin Aza oli tullut myös sinne, käski hän lykätä venheen ulos.
Aza teki kuten oli käsketty ja pian liukui pikku vene ulos keskelle virtaa. Tässä rupesi Aza lepäämään ja sanoi katsoen kysyvästi Demeteriin.
- Minne menemme ja mitä on sinulla tuossa käärössä?
- Ei varastettua tavaraa ainakaan! vastasi Demeter, vaivoin, pidättäen kyyneleitään. — Siinä on jotakin, jonka olen rehellisesti ansainnut. Vie minut Kuolleitten saarelle!
- Kuolleitten saarelle? kysyi Aza hämmästyneenä.
— Siellä et ole ollut sitte tuon kauhun yön, jolloin Sylva katosi. Minäkin olen sen jälkeen karttanut saarta ja äitinikin on muuttanut sieltä pois. Siellä ei löydy enää ketään, joka tekee paikan meille rakkaaksi.
- No, siitä syystä viemme sinne jonkun, joka sen tekee taas meille rakkaaksi. Kuolleitten saarelle saat sinä soutaa, sanon minä, ja sitte — ei enää mitään kysymyksiä.
Aza tiesi, ettei maksanut vaivaa enää kysellä, kun kapteeni puhui sillä äänellä. Hän antoi siis airojen taas halkoa vettä ja pikku vene liukui nuolen nopeudella peilikirkkaalla pinnalla. Kauan ei viipynyt ennenkuin he olivat saapuneet pikku saarelle, joka verrattain vähä aikaa sitte oli täydellisen sielunrauhan tyyssijana.