Genia katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Kuka se oli, joka huusi hänelle täällä metsässä? Olikohan täällä ryöväreitä? Pian huomasi hän kuitenkin takanaan pienen eukon. Tämä ei ollut näöltään juuri miellyttävä eikä luotettava. Tuntuipa Geniasta siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt resuisempaa ihmistä, kuin se, joka nyt tuli hänen takanaan. Hän ei ollut mustalainen, vaikka hän kyllä monessa suhteessa muistutti sellaista. Hän oli vanha, noin vähän yli kuudenkymmenen vuoden, mutta synnillinen elämä oli tehnyt hänet paljon vanhemman näköiseksi. Hän oli juoppo, sen näki selvästi pienen paksun eukon kuparinvärisistä kasvoista. Tukka riippui kasvoilla pitkissä harmaissa suortuvissa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pullo ja toisessa keppi. Silmät olivat, kuten kaikilla juopoilla vetiset ja arkailevat.

- Halloo! huusi akka vielä kerran. — Annatteko minun tulla seurassanne? Ei ole hyvä mennä yksin metsän läpi. Hänen äänensä oli käheä. Vaikkei Genia ollut ollenkaan seuraa vailla, kaikista vähimmän sellaista seuraa, pysähtyi hän ja antoi akan tulla luoksensa. Sillä hän luuli, että akka oli sairas ja heikko ja tarvitsi ehkä, hänen apuansa. Heikko hän olikin itse asiassa, se vanhus. Häntä vaivasi ilkeä yskä ja tuskin voi hän hengittää.

- Oi, minä en jaksa enää! valitti hän tultuaan lähelle Geniaa. — Minun täytyy istuutua tähän puun rungolle lepäämään. Rakas lapsi, te olette kadehdittava, sillä te olette vielä nuori ja kaunis — niin, sitä on sanonut moni mies, että minä olin — ah — minun täytyy ottaa vähän lääkettäni, muuten menehdyn minä! — Ilmaa! — Ilmaa! — Minä tukehdun!

Hän otti pullon taskustaan. Siinä näytti olevan paloviinaa lääkkeen sijasta, sillä kun hän otti korkin pois, tuli pullosta ilkeä haju, joka saattoi Genian ottamaan muutamia askelia taapäin. Vanhus joi, kuin olisi juonut vettä.

- Ah, se tekee hyvää — se on minun ainoa pelastukseni, kun vaiva tulee päälleni. Kun rintani alkaa vinkua ja röhistä, niin otan vähän lääkettäni, ja silloin menee se kohta ohi. Ja kun tämä lääke ei enää auta, niin tulee loppu — silloin on vaan hauta jälellä.

- Ja mikä on tuon lääkkeen nimi? kysyi Genia.

- Mikä sen nimi on, kysyt sinä, puluseni. Jos välttämättömästi tahdot sen tietää, niin on se paloviinaa. Ehkä sinäkin tahdot ryypyn? Niin, elä estele! Se maistaa hyvältä, sen saat uskoa ja sitä tahtoo vaan lisää, kun kerran on saanut maistaa sitä tavaraa.

- Ei, ei, kiitos vaan, huudahti Genia. — Minä en juo paloviinaa.

- Pelkäätkö sitä? Luuletko, että se kuumentaa liiaksi vertasi, niin että alat liiaksi pitää miesväestä?

Se kohta pitää kyllä paikkansa. Mutta minun lääkkeelläni on sekin etu, että kun on juonut sitä, niin tuntee itsensä taas nuoreksi. Silloin on valmis tekemään paljon asioita, joita ei uskoisi harmaahapsisesta ihmisestä. Sitä tahtoo hypätä, juosta ja tanssia. Mutta odotahan puluseni, jatkoi inhottava nainen, pannen korkin pullon suulle — vielä sinäkin kerran turvaudut tähän lääkkeeseen. Siihen tulemme kaikki, kun nuoruus on kerran mennyt menojaan.