Draga oli kauhistuneena noussut ylös ja meni ikkunan luo. Hänen äitinsä veristävät, punaiset kasvot irvistivät häntä vastaan.
- Ah, tuossa on taas se hullu! huudahti kuningas. Jumala taivaassa, mihin menemme! Emmehän voi antaa hänen joutua turmioonkaan.
- Tyttöseni — sydänkäpyseni — puluseni! huusi akka. — Minä tahdon hyväillä ja suudella sinua, avaa minulle.
Olenhan minä äitisi. Olen kantanut sinua sydämeni alla. Muistatko, kuinka ensimäisen kerran menin sinun kanssasi kouluun? Silloin siunasin minä sinua. Siunaukseni onkin tuottanut hedelmiä. Sinä olet löytänyt kuninkaan, joka on tehnyt sinut puolisoksensa.
Kuningas tahtoi avata oven, mutta Draga esti häntä voimakkaalla liikkeellä.
- Takasin! huusi hän Aleksanterille. — Mitä meillä on tekemistä naisen kanssa tuolla ulkona? Hän on mielipuoli ja meille on aivan yhdentekevä, missä hän kuolee.
Aleksanteri jäykistyi ja katsoi Dragaan kysyvästi. Hän oli tämän naisen huulilta kuullut paljon, joka näytti hänestä selittämättömältä. Se, mitä hän nyt kuuli, värisytti häntä, ja ehkä hän nyt ensi kerran pelästyi elämänkumppaniansa, jonka oli valinnut.
Vanhus horjui edes takasin portaalla. Mutta hän piti itseään kiinni ihmeteltävällä voimalla. Hän lienee kuitenkin huomannut, että hänen vastustuskykynsä oli loppumaisillaan, sillä hän huusi kimeällä, sydäntäsärkevällä äänellä:
- Avaahan toki minulle! Tahdotko todellakin syöstä minut turmioon?
Muserretaanko minut maahan? Leikkaavatko pyörät minut palasiksi?
Avaahan toki! Minä en enää kestä!
Draga seisoi sisäpuolella ja katsoi säälimättä äitiänsä. Siinä julmassa sielussa ei ollut sääliä. Vaikka hän tiesi, että se todellakin oli hänen äitinsä, joka seisoi siellä ulkona ja pyysi häntä päästämään sisälle, niin toivoi hän juuri sitä, että vanhus joutuisi turmioon. Sehän oli paras keino hänelle päästä kerta kaikkiaan erilleen äidistä.