- Annatko sitte minun kuolla? huusi äiti Lunjevica kimeällä äänellä — Pitääkö minun joutua turmioon? Draga — Draginja — muista, että sinä aina olet ollut minun lempilapseni! Avaa nyt — auta minua — armahda minua! Minä en voi enää pysyä kiinni! Niin, tuolla kaukana näen muurin — minä muserran pääni siihen! Hm, kuinka kovasti tuuli painaa minun kupeeseeni! — Draga, avaa, avaa!
Mutta kuninkaallinen nainen seisoi siinä kuin marmoripatsas. Hän ei lausunut ainoaakaan lohdutuksen sanaa.
- Draga, huudahti Aleksanteri ja tuli vaimonsa luo. — Armahda toki eukkoa! Vaikka hän onkin hullu, vaikka onkin loukannut sinua sillä, että sanoo olevansa sinun äitisi, niin on hän kaikissa tapauksissa ihminen. —
Tämän sanottuaan koetti kuningas työntää Dragan sivulle, avatakseen vaunun oven. Mutta Draga ojensi käskevästi kätensä ja huusi:
- Takasin Aleksanteri — mitä meillä on tekemistä tämän mielettömän naisen kanssa?
- Draga, minä en ymmärrä sinua, huudahti Aleksanteri hämmästyneenä. En totisesti, ensi kertaa yhdessä olomme aikana olet sinä minusta käsittämätön. Kuka voisi olla niin julma?
- Julma! Etkö sinä sitte huomaa, että minä olen ainoastaan viisas? sanoi Draga nopeasti.
- Viisas? — Sitäkö sanot viisaudeksi, Draga, kun annetaan ihminen joutua turmioon, tämä nainen —
- On minun äitini! sähisi Draga yhteenpuristettujen hampaittensa välistä.
Aleksanteri horjui taapäin. Silmänräpäykseksi peitti hän kasvonsa käsillään, mutta mutisi sitte ikäänkuin itsekseen: