- Suuri Jumala, huudahti kuningas, mitä tästä tulee, jos me nyt tulemme jollekin asemalle? Silloin nähdään hänet ja moititaan meitä, että me olemme tahallamme tahtoneet hänen kuolemaansa.
- Vielä on pitkä matka asemalle, vastasi Draga kylmäverisesti. — Minä ajattelen, että meidän täytyy nyt toimia päättävästi. Mene edemmäs, Aleksanteri ja anna minun tehdä, kuten tahdon! Istu tuolla nurkassa, sulje silmäsi, eläkä välitä siitä, mitä tulee tapahtumaan.
- Mitä sinä aiot sitte tehdä? kysyi Aleksanteri huulet valkeina. —
Draga sinä aiot —
- Tehdä samaa, mitä sinä olet tehnyt Milanille. Niin, eikö se ole aivan samaa, jos minä annan tämän naisen lopettaa päivänsä junan pyörien alla, tai jos minä annan hänelle myrkkyä, aivan samallaista myrkkyä, joka vei Milanin hengen?
- Vaikene! käski kuningas. — Miksi manaat sinä aina esille elämäni hirmuisimman aaveen? Aiotko hankkia uuden painajaisen minun kaulaani? Tuleeko tämäkin nainen seisomaan uhkaavana edessäni unettomina öinäni?
- Takasin, kuuletko! huusi Draga. — Tämä on viimeinen minuutti! Sen täytyy tapahtua — muista se!
Kimakka vihellys kuului nyt veturista.
- Se on merkkinä, että asema on aivan lähellä. Minä en tahdo, että kansa täällä Serbiassa saa halveksien katsoa minuun ja se tulee halveksimaan minua, jos se oppii tuntemaan tämän naisen. Minä en tahdo, että tämä nainen vetää minut tomuun, josta olen noussut ylös. Minä en tahdo, että mitään varjoa lankeaa minun suuruudelleni ja komeudelleni ja että Eurooppa uudelleen saa syytä pilkata minua ja osoittaa minua sormellaan alhaisen säätyni tähden. Jos rakastat minua, Aleksanteri, niin käänny poispäin, eläkä välitä minusta!
Jos rakastat minua!
Se oli se taikasana, jolla hän aina voitti heikkohermoisen, intohimojensa kahleisiin vangitun kuninkaan.