Aleksanteri horjui taapäin. Ähkyen vaipui hän samettityynylle ja löi kädet kasvoillensa.
- Tee kuten tahdot, sanoi kuningas huoaten — minä — minä en sinusta välitä. Mutta tee se pian — pian, jottei sitä kukaan ehdi huomata. Oi, minä vapisen ajatellessani, että joku voisi todistaa, että me olemme aikaansaaneet tämän murhan.
Päättävällä liikkeellä avasi Draga nyt vihdoinkin oven.
Ilohuuto kuului ulkoa. Sillä onneton äiti ei voinut muuta kuin uskoa, että tyttären sydän oli vihdoinkin heltynyt, että hänen pelastuksensa hetki oli tullut ja että Draga ojentaisi kätensä hänelle vetääkseen hänet vaunuun.
- Se kuninkaallinen nainen, jolle olet antanut elämän ja jota kerran olet kantanut sydämesi alla, se nainen ei tunne sääliä. Voimakkaampi kuin mitkään muut tunteet, jotka muuten asuvat ihmisrinnassa, on hänessä kunniahimo, polttava, kuluttava kunniahimo, jota hänen on kiittäminen siitä, että hänen päässänsä on kruunu.
- Tule, tule, kuiskasi Draga. — Tule tänne sisälle!
- Minä tulen, vastasi eukko — mutta minä pelkään putoavani. Tue sinä minua, tyttäreni! Oi, se olisi hirmuista, jos minä nyt, viime hetkellä horjahtaisin ja kaatuisin.
- Oh, et, ethän toki — elä pelkää, mamma, minä pidän kyllä sinusta kiinni, sanoi tuo viekas, teeskentelevä nainen. — Mutta minä en voi kumartua niin alas. Ojenna minulle kätesi, niin tartun siihen samassa kun sinä hellität kätesi ovenrivasta.
- Teetkö sen todellakin? kysyi vanhus. — Oh, minä vapisen niin hirmuisesti! Kas niin, tartu kovasti käteeni, pidä kovemmin — kiitos vaan! Nyt, nyt päästän toisen irti. — Jos ei juna vaan menisi niin kovaa vauhtia, minä menetän vähällä järkeni. Mutta tiedänhän minä, että pidät minusta kiinni, Draga — teethän sen?
- Niin, minä pidän sinusta kiinni, mamma. Kiiruhda vaan, elä enää epäile!