- No sitte Jumalan nimeen. — Ah, sinä kirottu, sinähän päästät minut irti —

Myrskytuuli, joka syntyi pauhaavan junan kovasta vauhdista, toi nämä sanat Dragan korvaan.

Samassa kun eukko irroitti kätensä kaidepuusta, vetäsi Dragakin kätensä pois, jolla oli pitänyt kiinni äidin toisesta ranteesta. Vanha nainen kaatui takaperin portaalta alas ja samassa joutui hänen jalkansa erääseen pyörään, tämä veti hänet junan alle ja kohisten ja puhkuen kulki pitkä juna onnettoman naisen yli. Mutta Draga veti oven kiinni ja vaipui sitte väsyneenä samettityynylle.

- Nyt se on tehty, huokasi hän, mutta se ei ollut säälin huokaus, joka tunkeutui hänen rinnastaan, vaan pikemmin helpotuksen huokaus, kuin olisi hän nyt, suorittanut suuren työn. — Niin, Aleksanteri, nyt olemme aivan samallaiset. Hän istuutui heikkohermoisen kuninkaan viereen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään.

Niin, nyt olemme toistemme arvoiset, sinä olet murhannut isäsi ja minä äitini.

- Ah, ähkyi kuningas — minua vilustaa, lämmitä minua, Draga!

- Kyllä, kyllä, huudahti hän — minä suutelen sinua, minä teen kaikki, mitä tahdot, mutta sitte vasta, kun olemme päässeet aseman ohi. — Kuuletko, nyt viheltää veturi! Olipa todellakin paras aika toimia niin päättävästi.

- Onko hän kuollut? kysyi Aleksanteri.

- Kuollut — tietysti on hän kuollut, sillä juna on mennyt hänen ylitsensä, sen on täytynyt mennä yli, ja sinä tiedät, että pikajunan teräspyörät ovat parempia teloittajia kuin ne, jotka olet palkannut telottajain toimiin Belgradissa. Se olisi muuten oivallinen tapa tappaa pahantekijöitä, kun ne pantaisiin sidottuina raiteille ja annettaisiin pikajunan kulkea yli. Silloin ei tarvittaisi ketään toimittamaan tuota veristä työtä ja sitte olisi se ihan varma kuolema. Näetkös Aleksanteri, kuinka suosiollinen kohtalo on meille. Eikö ollut erinomaista, että mummo ei tavannut meitä Belgradissa, vaan Kruschedolissa? Ei kukaan saa nyt tietää, mitä juopuneesta naisesta on tullut. Kruschedolista läksi hän elävänä ja kun hän hyppäsi portaalle — mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että hän on aivan itsestään syössyt sieltä alas, että tuuli on hänet riuhtaissut alas ja heittänyt pyöräin alle. Kukahan uskaltaisi siitä epäilläkään kuningatarta?

- Ei kukaan, ei kukaan! vastasi kuningas huoaten. — Mutta minua vilustaa niin hirmuisesti, ja nyt tulee vielä uusi aave seisomaan silmieni edessä niin kauan kun elän! Unettomina öinäni näen minä edessäni sekä Milanin, että tuon akan. — Ah, Draga, lämmitä minua!