Draga puristi hänen päänsä rintaansa vasten ja piti häntä kiinni molemmin käsin.
Juna hiljensi kulkuaan ja asema tuli näkyviin. — Mutta ruumis oli jäänyt radalle.
NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.
Tärkeä ruumis.
Ruumis? Oliko sitte tuo inhottava akka, joka täydellä syyllä nimitti itseään Dragan äidiksi, todella kuollut? Oliko kuningatar saavuttanut tarkoituksensa? Eikö vanhus voinut enää todistaa häntä vastaan, nousta hänen syyttäjäkseen ja huutaa:
- Minä olen Dragan äiti, minä olen synnyttänyt Serbian kuningattaren. —
Hän on tahtonut tappaa minut.
Ja oliko rikos tehty ilman todistajia? Oliko, paitse Jumalan silmää, joka näkee kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu, joka tunkeutuu salaisimpaankin soppeen, oliko mikään ihmissilmä nähnyt murhatyötä?
Genia oli nähnyt kaikki ja vielä eräs toinenkin — Stefan Naumovitsch!
Sillä nämä kaksi oli kohtalo tuonut yhteen hyvin ihmeellisellä tavalla.
Lukijamme muistavat kyllä, että me jo kuvasimme, kuinka Stefan Naumovitsch viime minuutissa, kun juna läksi liikkeelle, hyökkäsi junasillalle, kiskasi erään vaunun oven auki ja katosi sisälle. Se ei ollut se vaunu, joka oli aiottu kuninkaan ajutantille, se oli aivan yksinkertaisesti kolmannen luokan vaunu. Mutta siihen oli jo ennen Genia mennyt sisälle.
Stefan ei ensin huomannut tyttöä. Se sysäys, jonka hän sai hypätessään vaunuun juuri silloin kun juna läksi liikkeelle, oli niin kova että hän puoliksi tiedottomana vaipui sohvalle. Hän sulki silmänsä, sillä hän ajatteli, mikä hirvittävä vaara häntä oli uhannut ja kuinka lähellä kuolemaa hän oli ollut.