He hyppäsivät ikkunan luo. Stefan avasi sen ja katsoi ulos.

Suuri Jumala, eräs vanha nainen seisoo tuolla ulkona vaunun portaalla. Hän ponnistelee nähtävästi päästäkseen vaunuun, mutta ovea näytään pidettävän kiinni.

- Kuka istuu siinä vaunussa? kysyi Genia.

- Kuningas ja kuningatar.

- Ah, minä tunnen sen naisen, huudahti Genia. — Minä kuulin hänen kimeän huutonsa Kruschedolin asemalla! — Tiedätkö, kuka hän on? Ei enempää eikä vähempää kuin kuningatar Dragan äiti!

- Hänen äitinsä? huudahti Stefan. — Hänet täytyy meidän pelastaa, ei ainoastaan sentähden, että se on velvollisuutemme ihmisinä, vaan myöskin sentähden, että me tämän, hänen äitinsä kautta tuotamme Dragalle kuolinhaavan. Serbialaiset saavat nähdä, mistä rapakosta Draga on noussut, millainen hänellä on äiti! Ei mikään tee kansaan sellaista vaikutusta kuin se, että näytämme kansalle hänen äitinsä. Mutta ennenkuin Stefan oli ehtinyt avata vaunun oven, oli hirmutyö jo tapahtunut.

Stefan ja Genia näkivät ikkunastaan, kuinka kuningatar syöksi alas oman äitinsä huimaa vauhtia kulkevan vaunun portaalta.

- Murha — häpeällinen murha! huudahti Stefan. — Murha, jonka vertaista tuskin on nähty! Kuningatar Draga on kohonnut rikoksen korkeimmalle huipulla, hän on murhannut oman äitinsä.

Genia oli puoliksi voimattomana vaipunut takasin penkille ja istui siinä koko ruumis vapisten. Stefanin täytyi tyynnyttää ja lohduttaa häntä. Muuten näki hän, ettei sillä hetkellä voinut mitään tehdä. Vanhus oli mennyttä, se oli selvä.

Mutta oliko todellakin niin? — Ei, vielä ei hän ollut kuollut, vielä ei hän ollut vetänyt viimeistä henkäystään.