Tosin oli juna kulkenut hänen ylitsensä ja katkaissut hänen molemmat jalkansa. Tämä oli hirmuinen, ehkä kuolemantuottava tapaturma, mutta siitä ei seurannut heti kuolema.
Vanhus makasi korkeassa ruohikossa ja valitti sittekun juna oli mennyt ohi. Hän oli herännyt horrostilastaan, hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän kiertelihe tuskissaan, hän koetti useita kertoja saada kätensä viedyksi siihen ruumiin paikkaan, jossa jalat olivat kerran olleet. Mutta hän ei voinut ulottaa kättänsä niin pitkälle.
- Apua, apua! huusi hän. — Oi, minun pitää kuolla — kirottu tytär, sinä olet tappanut minut! Haa, jospa saisin edes syyttää sinua jonkun edessä! Oi, missä on viinapulloni, se voisi hetkeksi vielä pidentää kurjaa elämääni, vahvistaisi minua hiukan.
Ja akalla oli todellakin vielä niin ihmeteltävän paljon voimaa, että hän saattoi viedä kätensä hameen taskuun. Pullo oli vielä kokonaan. Akalla oli vielä voimaa ottaa korkki suulta ja asettaa pullo huulilleen. Hän imi viinaa sisäänsä, kuin olisi se ollut elämän nestettä, imi sitä suurin siemauksin ja siitä oli se seuraus, että hän hetkeksi sai tajuntansa.
Silloin kuului äkkiä juoksevan hevosen kavion kapse. Ratsastaja tuli näkyviin. Hän pysäytti hevosensa, sillä ähkyvä ääni kuului hänen korviinsa.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei voinut heti huomata verissään makaavaa akkaa. Mutta nyt, nyt huomasi hän hänet ja kauhusta huutaen hypähti hän satulasta.
- Mitä se on? huudahti hän. — Nainen — suuri Jumala, hän vuotaa verta.
Ahaa, nyt ymmärrän minä kaikki! Hän on mitä hirmuisimmalla tavalla loukkaantunut, sillä hän on joutunut junan pyöräin alle.
Ratsastaja rupesi polvilleen vanhuksen viereen.
Hän voitti sen vastenmielisyyden, jonka vanha juoppo synnyttää joka ihmisessä ja nosti hiukan hänen päätänsä.