- Mitä teille on tapahtunut? huudahti hän. — Sanokaa minulle, mitä teille on tapahtunut! Mitä voin minä teille tehdä? Pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä — te olette kadotettu.
- Niin, minä olen kadotettu, läähätti akka. — Mutta ennenkuin kuolen — yksi sana — yksi ainoa. — Minä tahdon — minä — minä sanon teille murhaajani nimen.
- Murhaajanne? Se ei siis olekaan satunnaista, että olette joutunut tähän raiteille makaamaan ja että juna on kulkenut ylitsenne?
- Satunnaista — ha, haa, oma lapseni on sen tehnyt — oma tyttäreni — se ilkeä — se kiittämätön.
- Te varmaan hourailette! Kuinka saattaisi olla mahdollista, että teidän oma lapsenne, oma tyttärenne — miettikää, ennenkuin heitätte sellaista syytöstä, sillä se saattaisi tuottaa hirmuisia seurauksia teidän lapsellenne.
- Minun lapselleni — oh, koston salama on hänet kohtaava, tuon kuninkaallisen pedon! Minä tunsin hänet, hän riensi vaunuun, joka läksi Kruschedolista, mutta minä en tahtonut päästää häntä. Minä hyppäsin hänen vaununsa portaalle, minä suoritin koko matkan Kruschedolista tänne asti seisoen portaalla ja pidin kiinni kaidetangosta, joka oli vaunun sisäänkäytävän vieressä. Ja sisällä vaunussa olivat tyttäreni ja se mies, jonka kanssa hän on naimisissa. Ah, ettehän te tiedä, ketä he ovat — no, minä sanon sen teille.
Ne, joista puhun, ovat kuningatar Draga ja Serbian kuningas Aleksanteri. Näettekös, herra, he ovat minun lapsiani — rakkaita, herttaisia lapsiani, eikö niin, jotka murhaavat oman äitinsä. Ja mistä syystä? Sehän on selvää, että he tahtovat raivata minut pois tieltä, kun häpeävät minua! Hyi sentään — että hävetään omaa äitiänsä — se on niin hirmuinen rikos, että pelkkä ajatuskin on saattanut syntyä vaan Dragan aivoissa.
- Draga! huudahti hämmästyneenä parrakas vieras. — Nainen, te lausuitte nyt nimen, joka ei varmaan voi olla missään yhteydessä teidän kanssanne. Vai tahdotteko ehkä väittää, että kuningatar Draga —
- Hän on tyttäreni, ähkyi kuoleva käheällä äänellä, — niin, minun tyttäreni, sanon vielä kerran, sillä nimeni on Lunjevica!
Nuori mies, joka oli polvillaan kuolevan vieressä, näytti pitävän kaikkea, mitä onneton nainen tähän asti oli hänelle sanonut, pelkkänä kuolevan houreena.