- Minua on pidetty kuolleena, sanoi hän — no, no sen minä kyllä uskon. Enhän tiedä itsekään kuinka tulin pois Belgradista. Se oli kesäilta, — minä kuljin ja join silloin tällöin ja sitte kaaduin minä kerran äkkiä maahan ja jäin siihen makaamaan. Kun taas heräsin, olin minä metsässä. Mustalaisia seisoi ympärilläni, maankulkijoita ja ne antoivat taas minulle juotavaa ja kun minulla oli niin hyvä heidän luonansa, niin jäin heidän seuraansa. Monta vuotta kuljeskelin minä sitte mustalaisten kanssa.
Se oli hauskaa elämää, sen sanon. Minä tulin välistä kuin nuoreksi taas, enkä välittänyt mitään siitä, mitä kotona tapahtui. No, mitäpäs se olisi hyödyttänytkään. — Draga oli ollut jo kauan aikaa lentokykyinen ja hän ymmärsi hyvin hyvästi, mitä kauniin tytön on tehtävä, joka aikoo päästä eteenpäin maailmassa. Hän oli mennyt naimisiin insinöörin, sen Maschinin kanssa, jottei hän enää minua tarvinnut. Ja Nicodem, hirtehinen oli kiusannut minua tarpeekseen, hänestä sai tulla mitä hyvänsä — minä en hänestä välittänyt vähääkään. Minä olen aina luullut, ettei hänestä tulisi muuta kuin varas ja monta kertaa ennustin hänelle, että hän saisi loppunsa kuritushuoneessa. Nyt on kai hänkin hieno herra. Niin, kaikki ovat he ylhäisiä ja minun täytyy menehtyä täällä, kuolla kuten koiran.
Hän kiemurteli itseään tuskissaan.
Ratsastaja oli kyllä huomannut, ettei tässä ollut enää mitään tehtävää, ettei maksanut vaivaa panna edes käärettäkään hänelle. Sen mukaan, mitä hän saattoi nähdä, oli eukolla tuskin neljännestuntia jälellä.
- Sanokaa minulle, sanoi nyt ratsastaja, pannen huolellisesti paperit kokoon ja pistäen ne povitaskuunsa — kuinka se hirmuinen onnettomuus tapahtui tänään?
- Olenhan sen jo sanonut teille. Kruschedolissa sain äkkiä nähdä hänet, mutta minä tiesin jo ennakolta, että hän oli muuttunut kuningattareksi.
Kapakassa, siinä unkarilaisessa kylässä, jossa olen viime vuosina asunut, sillä tuo ikuinen kierteleminen mustalaisten kanssa kävi lopulta ikäväksi, ja siitä syystä jäin minä eräänä kauniina päivänä kylään, niin, siellä näytettiin minulle eräänä päivänä sanomalehteä. Siinä oli painettuna, että kuningatar Draga, joka oli insinööri Maschinin leski ja jonka nimi ennen oli ollut Draga Lunjevica — no niin, hänestä oli siinä jotakin, mutta sehän ei kuulu tähän. Silloin oli päätökseni tehty. Tuhat tulimaista, miksi piti minun elää loassa ja köyhyydessä, kun tyttäreni oli Serbian kuningatar? Sanokaa itse, enkö tehnyt oikein, kun läksin hänen luokseen ja eikö minulla ollut syytä toivoa, että tyttäreni ottaisi minut ystävällisesti vastaan? Kaikki olisi käynytkin toisin, jos olisin tullut suoraan Belgradiin. Mutta nyt tapasin hänet äkkiä Kruschedolin asemalla. Tietysti juoksin minä avoimin sylin häntä vastaan. Minä luulin tietysti, että pieni sokeritokkani heti puristaisi minut rintaansa vasten, ja kutsuisi minua pikku äidiksensä. Kyllä kai — siitä tuli ihan toista.
Mitä tuo mielipuoli tahtoo? huusi hän ja lakeijat hyökkäsivät päälleni ja tahtoivat laahata minut pois. Mutta minä näytin miehille, että vielä oli minulla voimaa ruumiissani. Ne lensivät jokainen omalle suunnalleen. Kuitenkin oli tyttäreni juossut jo vaunuun ja hänen miehensä seurasi häntä, sillä kuningaskin oli siellä.
Ha, haa, onpa se narrimainen kuningas, joka hankkii itselleen sellaisen vaimon, huonompaa ei hän olisi voinut mistään löytää. No niin, hänelle olisin minä kertonut kauniita juttuja, millaista elämää hän piti jo kuudentoista vanhana, mutta sehän on asia, joka ei kuulu minuun.
Kun näin, että Draga tahtoi paeta minua, niin päätin pakottaa Dragan tunnustamaan minut äidiksensä. Minä hyppäsin portaalle ja pidin molemmin käsiä kiinni messinkirivasta. Mutta samassa lähti junakin liikkeelle ja minulta meni sekä kuulo että näkö, kun seisoin siinä vaunun ulkopuolella, tuuli ja pöly löi vasten kasvojani ja pyöräin hirmuinen kohina kaikui korvissani. Minä rukoilin häntä päästämään minut sisälle. Mutta tyttäreni seisoi vaan ikkunan sisäpuolella ja tuijotti minuun — ah, siinä katseessa oli myrkkyä. Jos hän olisi edes antanut seistä minun ulkona, niin olisin päässyt seuraavalle asemalle, mutta kas, sitä hän ei juuri tahtonutkaan. — Äkkiä avasi hän oven ja sanoi minulle: