Nuori ratsastaja nyökäytti päätään. Hän ei ollut ainoa, joka tiesi, että Dragan suonissa virtasi mustalaisveri.
Se ilmoitus, jonka vanhus nyt teki, ratsastajalle, oli ainoa järkevä ajatus, mitä hän ilmaisi täällä maan päällä. Hän alkoi nyt hourailla.
- Viinaa, huusi hän — tänne viinaa! — Minä olen kuningattaren äiti. — Tyhmeliinit, onko tuo kuningattaren viinaa, luuletteko? — Tulkaa, tanssitaanko mustalaiset! — Hi, hi, korintekijä on taas täällä. — Tahdotko nähdä tyttäresi? Mene Belgradin konakiin ja ole oikein kohtelias, niin ehkä saat myydyksi jonkun korin!
Oh, miten rätisee ja puhkuu, ne ovat junan pyörät — minne jalkani joutuivat?
Kirottu tyttö, anna minun jalkani takasin. Se Nicodem lurjus on varas, hän on vienyt kukkaroni! — Kas niin mustalaiset, soittakaa vaan. — Tanssitaan. — Saattaahan sitä tanssia ilman jalkojakin!
Ratsastaja pani kätensä ristiin ja rukoili mummon sijasta. Vakavana ja surullisena katsoi hän siihen ihmisen jäännökseen, joka vapisten makasi hänen edessään, joka kiemurteli itseään ja josta joka sekunti elämänneste vuoti ulos.
- Hän on pettänyt sinut, kuningas, huusi vanhus vielä kerran kimeällä äänellä, — hän on katunainen — sen sanon minä sinulle, minä, hänen äitinsä! —
Ei, mutta katsokaahan noita pieniä sieviä hiiriä, jotka juoksevat tänne! — Ei, ei. Ne ovat elefantteja, näen minä. Hm, pelastakaa minut, pelastakaa minut! — Suojelkaa minua pedoilta, muutoin tallaavat ne minut kuoliaaksi. — Pois kruunu, se ei ole tehty sinulle! — Korintekijä on isäsi. — Viinaa, viinaa!
Ne olivat viimeiset sanat. Väristys kävi läpi silvotun remmiin. Sitte sammuivat silmät. Vanhus oli kuollut.
Sillätavoin loppuu kuningattaren äiti, huudahti nuori ratsastaja. No niin, minä vien hänen ruumiinsa Belgradiin.