- Oi Jumala, ähkyi hän, — mahtaako kansa — ehkä he aikovat hyökätä palatsiin! — Missä on vahti? — Missä on ajutanttini? Minä tahdon päästä turvapaikkaan, he eivät saa löytää minua, he tappavat minut!
- No tyynnyhän, Aleksanteri, kehoitti Draga puolisoansa. Mutta hänenkin äänensä kuului epävarmalta ja värisi kauhusta. — Mitä sinä ajattelet? — Vallankumousta? — Kuka voisi nousta meitä vastaan? Emmekö ole tehneet kaikki vihollisemme voimattomiksi, emmekö ole pitäneet huolta, että kaikki ainekset, jotka olisivat voineet tulla meille vaarallisiksi, on ajettu pois Serbiasta? Ja vaikka olisi kysymys pienestä kapinasta, kuinka helppoa on heti kukistaa se, yksi ainoa käsky ja sinun sotilaasi ryntäävät kansaa vastaan ja ampuvat sen alas!
- Minun sotilaani? Minä en luota enää mihinkään, mutisi Aleksanteri katsoen lattiaan tuijottavin silmin. — He ovat kaikki viekkaita, kaikki uskottomia! Minä en voi enää luottaa sotilaihini, sen olen tiennyt jo kauan aikaa sitte.
- Pyh, niitä on vaan muutamia levottomia, jotka ovat uskottomia, vastasi Draga — enemmistö upseereista on sinulle uskollinen. Mutta muuten pitää meidän tehdä loppu tästä tiedottomuuden tilasta.
Äkkiä heitti hän pitseillä koristetun aamutakin valkoisille olkapäilleen ja pani sen kiinni uhkealle rinnalleen. Sitte soitti hän. Kamaripalvelija Benjamino tuli sisälle.
- Mitä merkitsee ihmisjoukko alhaalla kadulla konakin edustalla? kysyi kuningatar levottomalla äänellä. — Onko jokin onnettomuus tapahtunut, vai — mitä he tahtovat?
- Teidän majesteettinne, minä en ole huomannut mitään. Minä toimin juuri sisällä hänen majesteettinsa kuninkaan työhuoneessa, sillä teidän majesteettinne tietää, ettei kukaan muu kuin minä saa järjestää kirjoituspöytää.
- Onko herra ajutantti etuhuoneessa? kysyi Draga ankaralla äänellä.
- Kyllä, kyllä hän on, vastasi Benjamino.
- Tuo hänet tänne, sanoi kuningatar. — Sano hänelle, että hänen majesteettinsa kuningas tahtoo välttämättömästi puhua hänen kanssansa.