Mandelblüt oli tietysti ihmeissään, kun molemmat miehet, jotka äsken olivat lähteneet, nyt tulivat takasin.
- Mandelblüt, sanoi Demeter — tulkaa hiukan tänne, minua täytyy puhua kanssanne.
Kun juutalainen tuli, kuiskasi Demeter hänen korvaansa:
- Minä tarvitsen valepuvun. Viekää meidät vaatekomeroon, minut ja Azan.
- Jumalan tähden, mitä aiotte tehdä Demeter Banjaluki? valitti Mandelblüt. — Te viette meidät turmioon. Kun te pyydätte valepukua, niin tiedän minä kyllä, mitä kello on.
- No, mitä luulet sitten kellon olevan?
- Luulen, että se on lyönyt, sillä kyllä kai te nyt murtaudutte jonnekin ja huomenna saadaan kuulla siitä suuresta ryöstöstä, joka on tapahtunut Belgrad'issa ja kaikki ihmiset alkavat taas puhua Demeter Banjalukista. No niin, se menee niin kauan kun se menee. Mutta jos poliisi saa tietää, että minä olen antanut teille valepuvun —
- Kas niin, elkää nyt siinä enää lörpötelkö! keskeytti hänet Demeter
Banjaluki polkien jalkaa. — Tee kuten käsken!
Mandelblüt meni kerrassaan kokoon. Hän ei uskaltanut vastustaa Banjalukin tahtoa, sillä hän tiesi liian hyvin, että oli aivan riippuva ryöväristä ja että tämä yhdellä ainoalla sanalla saattoi tehdä hänet onnettomaksi.
Hän antoi siis molemmille miehille viittauksen ja sitte astuivat he hänen kanssansa puuportaita ylös yksinäiseen kerrokseen. Täällä avasi Mandelblüt erään oven ja antoi heidän astua huoneeseen. Tämä muistutti vaatekauppiaan puotia, jossa varsinkin myydään käytetyitä vaatteita. Seinillä riippui pukuja kaiken värisiä ja kuosisia, sotilaan pukuja, sanalla sanoen kaikkia, mitä tavallisesti löytyy naamiaispukuhuoneessa. Näitä kaikkia tarvitsi Mandelblüt vieraillensa, sillä Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut ainoa ryöväri, joka kävi "Zum Bojarissa" Mandelblüthän oli koko Serbiassa tunnettu suurimmaksi rosvojen suosijaksi ja rosvot tulivat ja menivät talossa kuten kotonaan, veivät hänelle tavaroita, maksattivat itselleen etukäteen ja jos he tarvitsivat valepukua salaisiin yrityksiinsä, niin antoi Mandelblüt pukuhuoneensa heidän käytettäväkseen.