- Millä voin teitä palvella, Demeter Banjaluki? kysyi nyt juutalainen.
— Mitä tahdotte, univormunko?
Minulla on komeita univormuja. Tai ehkä tahdotte munkinkaapun?
Sellainen parhaiten peittää ja sen saa pikemmin pois viskatuksi.
Sanokaa vaan, mitä tahdotte, minulla on kaikkea.
- Minä toivon täältä löytäväni kaikkea, mitä tarvitsen, vastasi Banjaluki — sillä hirmuista olisi, jos ei sinulla olisi sitä. Anna minulle hovipalvelijan puku!
- Hovipalvelijan puku! vastasi juutalainen. — Kyllä sen voitte saada, Demeter Banjaluki. Siitä ei ole monta päivää, kun täällä oli eräs henkilö konakista tuomassa sellaista. En tiedä, oliko se kamaripalvelija vai hovilakeija. Siellä konakissa eletään rajusti, sen saatte uskoa. Yhä tahtoo väki siellä uusia pukuja ja sanovat, että vanhat ovat käyneet huonoiksi. Mutta he kantavat ne tänne minulle ja minä maksan niistä kauniit summat.
- Se ei ole ollenkaan ihmeellistä, vastasi Demeter Banjaluki. — Kun kaikki muutkin konakissa varastavat, miksi ei palvelijat sitä tekisi? Millainen herra, sellainen palvelija, sanotaan. Mutta joudu nyt, näytä minulle pukua!
Mandelblüt meni vanhan arkun luo, jossa oli kallisarvoisempia pukuja, veti ulos erään laatikon ja otti sieltä tummanvehreän univormun, joka oli koristeltu kullatuilla napeilla ja nauhoilla.
- Tässä on takki, sanoi hän, laskien sen Demeterin käsivarrelle — tässä on silkkijakku, tässä polvihousut. Sukat ja kengät on minulla myös. Minulla on kaikkea — aina olen minä valmis auttamaan kanssaihmistä pulasta. No mitäs tuolle pitäisi olla? kysyi hän osoittaen Azaa.
- Anna hänelle poliisin puku, sellainen, jota poliisit täällä
Belgradissa käyttävät, sanoi Demeter päättävällä äänellä.
- Poliisikonstaapelin puku! Ha, haa, sellaisen voitte helposti saada, sillä minulla on niitä paljon varastossa.
- Niitä, myövätkö poliisitkin pukujansa sinulle?