- Hänen pitää heti seurata meitä poliisipäällikön luo. Kiitoksia paljon. Kas niin, nyt on kaikki selvillä! Nyt voimme lähteä. Herra Ivanovitsch, te kuljette kai meidän välissämme?
- Minusta on hyvin hauskaa saada kulkea herrojen keskellä, sanoi petturi hiukan epävarmalla äänellä. — Minulla on suuri kunnia kulkea Belgradin kaduilla niin eteväin miesten seurassa. Toivoisin vaan, että tuttavani näkisivät minut tässä seurassa.
He kulkivat reippaasti eteenpäin. Vähä väliä heitti Demeter silmäyksen petturiin. Kuumeentapainen jännitys kuvastui petturin kasvoissa. Hän ei näyttänyt olevan oikein hyvällä tuulella. Hän oli luullut, että olisi paljon helpompi puhua kuningattaren kanssa ja nyt ihmetteli hän sitä, miksi hänen ensin piti ilmoittaa itsensä poliisille.
Oli ilta ja Demeter kulki varsin vähemmän valaistuja katuja. Nyt tuli poliisitoimisto näkyviin ja osoittaen sitä sanoi Demeter Ivanovitschille:
- Nyt olemme perillä.
Poliisitoimistorakennuksen edessä oli puisto, jossa kasvoi jokseenkin korkeita puita. Heidän täytyi kulkea tämän puiston läpi, tullakseen poliisitoimistoon. Päivällä oli puistossa paljon väkeä, mutta yöllä oli se jokseenkin autio. Täälläkin oli, kuten monessa muussakin paikassa Belgradissa, niukka valaistus, ja kun ei ollut kuutamokaan, niin oli puisto puoli pimeä.
- Mutta emmehän tällä tavalla tule pääkäytävälle, sanoi Ivanovitsch. —
Sinnehän menee tie tuon toisen kadun kautta.
- Me menemme sisälle takatietä, vakuutti Demeter Banjaluki. —
Kiiruhtakaa vaan ystäväni! Tehän tahdotte pian olla taas konakissa.
Kuningatar odottaa teitä.
- Oi herra, jos tietäisitte, mikä suuri salaisuus minulla on ilmoitettavana kuningattarelle!
- Vai niin, onko se sitte niin suuri salaisuus? kysyi Banjaluki hymyillen kun he yhdessä astuivat puistoon ja hitaasti kulkivat sen läpi. — Ettekö voi meillekin ilmoittaa sitä salaisuutta?