Aza oli mennyt jo ikkunan luo, kun Demeter seisoi sivulla seinää vasten. Aza koputti, eikä kauan viipynyt ennenkuin ikkuna avattiin ja naisen ääni kysyi hiljaa:
- Kuka se on?
- Minä se olen, ystäväni, vastasi Aza, joka niinikään pysyttelihe varjossa, niin että valo ei käynyt hänen kasvoihinsa.
- Ah, sinäkö se olet, poikani! Minä avaan heti oven.
- Odota, voit säästää itseltäsi vaivan astua ovelle, vastasi Aza. — Astu syrjään hiukan! Minä tulen, luoksesi aivan yksinkertaisesti ikkunasta.
- Ha, haa, ikkunasta — aivan oikein, niinhän kaikki rakastajat tekevät! sanoi uskoton vaimo nauraa tirskuen.
Hän katosi ikkunasta ja nyt hyppäsivät Aza ja Demeter kiireesti huoneseen.
Sitä valaisi vaan pieni yölamppu. Demeter Banjaluki paneutui lattialle ja antoi Azan mennä yksin sängyn luo.
- Kiiruhda, sanoi nainen hänelle. — Ukkoa ei ole vielä kuulunut. Hän ei kai tule kotiin ennenkuin huomenna.
- Miehesi ei tule takasin huomennakaan, vastasi Aza karkealla äänellä.