- Hyvät herrat, Nicodem Lunjevica on satimessa. Hän on erään komean rouvan luona, nimeltä Sarolta, ja minä tiedän, ettei hän elävänä sieltä palaa.
- Jääkö hän sinne huomisaamuun asti? kysyi översti Maschin.
- Kyllä, mutta hän ei elä huomisaamuun.
- Kuinka te sen tiedätte, Demeter Banjaluki, että Nicodem jää niin kauaksi Saroltan luo?
- Niin, hyvät herrat, se on hyvin yksinkertainen asia. Minä olen kehoittanut Saroltaa houkuttelemaan kuningattaren veli satimeen, jotta minä varmasti voisin saada hänet käsiini.
- Ah, te tunnette siis tämän Saroltan?
- Kyllä, hän on onneton olento, vastasi Demeter. Hän oli kerran rikkaan unkarilaisen kreivin puoliso. Nicodem vietteli hänet ja otti luokseen Belgradiin ja kun sitte väsyi häneen, niin hylkäsi. Onneton harhaili avuttomana Belgradissa. Hän ei voinut ansaita elatustaan ja oli vihdoin aikeessa heittäytyä Saveen, kun minä viime minuutissa pelastin hänet. Hän uskoi minulle kohtalonsa ja vakuutti, että hänellä oli vaan yksi ainoa toive, voida kostaa Nicodem Lunjevicalle. No niin, minä hankin hänelle tilaisuuden siihen. Vuokrasin hänelle komean asunnon, toimitin hevoset ja ajopelit, ostin komeita vaatteita, jotta hän ennemmin tai myöhemmin voisi houkutella Nicodemin satimeen.
Tänään luulee Nicodem löytävänsä autuuden, mutta sen sijaan odottaa häntä kuolema.
Översti Maschin puristi kiitollisena Banjalukin kättä ja katsoi sitte kelloansa.
- Mitä kello on? kysyi hän juhlallisella äänellä. — Verratkaamme kelloja.