- Aivan oikein, översti Maschin! Belgradin poliisipäällikkö, kuninkaan pahin vihollinen — niin, niin, se tahtoo sanoa — salassa. Oi, miten minä vihaan tuota Dragaa! Eläköön tasavalta! Eläköön salaliitto!
Ensin salaliittolaiset hätkähtivät, mutta silloin huusi Maschin:
- Kaikista ihmisistä, joita Serbiassa löytyy, on tätä kaikista vähimmän säästettävä. Katsokaa, hän nukkuu kuninkaan etuhuoneessa suojellakseen häntä ja nyt koettaa hän kuitenkin asettua meidän puolellemme. Mutta minä luulen, hyvät herrat, että me kiitämme sellaisesta seurasta.
Poliisipäällikkö Rabe, rukoile nyt viimeinen rukouksesi!
- Mitä se tahtoo sanoa — mitä se merkitsee? änkytti Rabe. Ette kai te aio — ah, enhän minä tahdo estää teitä, minä olen samaa mieltä kuin tekin. Minäkin —
- Elä koeta saada meitä toisiin ajatuksiin! keskeytti hänet Maschin. Sinun täytyy kuolla, ystäväni! Levitä käsivartesi, jotta luodit varmemmin sattuisivat!
- Apua, apua! huusi Rabe tällä hetkellä ja heittäytyi ovea vasten, joka vei kuninkaalliseen sänkykamariin. — Teidän majesteettinne, minut tahdotaan tappaa!
- Pois tieltä, minä ammun tuon roiston! huudahti Maschin. — Minä en aio tuhlata monta laukausta häneen, yksi luoti saa riittää.
Maschin laukaisi. Hänen luotinsa sattui Raben sydänalaan. Se lävisti ruumiin ja meni oveen. Onnettomuudeksi sattui kuula siihen oveen, jossa se ennen mainittu dynamiitti oli. Ja nyt — kuului hirmuinen rätinä, joka tuntui panevan koko talon perustukset huojumaan, liekkiä, hirsiä, sirpaleita, ja sitte — kuului kuolon korahdus — kuoleva makasi Maschinin jalkain juuressa. Se oli nuori luutnantti Popoff, joka oli uskaltanut liian kauas, ainoa salaliittolainen, joka tänä veriyönä sai surmansa.
Mutta Heinrich Rabenkin ruumis oli mennyt pieniksi palasiksi. Hän oli tarttunut kiinni oveen ja hänet oli dynamiitti ensiksi murskannut.