- Ei mitään keinoa! vastasi Draga kumealla äänellä.
Hän oli nyt kalmankalpea, joka veripisara oli paennut hänen poskiltaan, sillä hän oli tuntenut lankonsa, översti Maschinin äänen. Siltä mieheltä ei hän voinut odottaa armoa eikä sääliä, hän oli liian syvästi loukannut häntä.
- Aleksanteri, huusi hän äkkiä ja vaipui hänen jalkainsa juureen,
Aleksanteri!
- Draga, mikä sinun on, itketkö sinä?
- Suojele minua heiltä, Aleksanteri, he tahtovat tappaa minut! Usko minua, nuo miehet ovat tulleet tänne vaan minua tappamaan. Sinulle eivät he tee mitään pahaa, sillä sinussa näkevät he aina kuninkaan, mutta minua, minua he vainoovat.
Ja Aleksanteri, jota Draga aina moitti niin heikoksi ja pelkuriksi, laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:
- Elä pelkää, Draga, minä suojelen sinua. Sinä olet minun vaimoni, minun kuningattareni, ja päästäkseen sinun luoksesi täytyy heidän kulkea minun ruumiini yli.
Nämä sanat eivät näyttäneet paljoakaan häntä lohduttavan, vaan hiipi hän, pelosta vapisten, vielä lähemmäs kuningasta.
- He ovat paenneet! huusi Maschin ulkopuolella. — Mutta he eivät voi olla kaukana. Tuon tapettioven takana täytyy niiden olla. Ja seuraavassa tuokiossa löi hän nyrkillä ovelle ja huusi:
- Elä piiloudu, Serbian kuningas, jos et ole pelkuri, vaan avaa ovi ja astu tuomariesi eteen.