Mutta sitte himmenivät hänen aivonsa, hän meni tainnoksiin ja ainoastaan muutamia sanoja tunkeutui hänen huuliltaan.
- Isä — murhaaja — elä tuomitse minua Jumala. Minä olen viaton — se oli — se oli nainen. Niin, nainen, johon minut yhdistit!
Ei, ei, elä vedä minua perikatoon, minä en tahdo kuolla, kruunu — isä — äiti — anna anteeksi.
Ja sanat anna anteeksi, huulillaan kuoli Serbian kuningas Aleksanteri. Hän oli pahimpia itsevaltiaita mikä koskaan on istunut Euroopan valtaistuimella. Hän ei koskaan tuntenut kansansa rakkauden tarvetta. Hänellä ei ollut edes se selvillä, että hän kantoi kruunua kansankin armosta eikä yksin Jumalan armosta. Hän eli kuin tyranni ja kuoli kuin tyranni.
Mutta Draga itse eli vielä, hän eli ja painautui erääseen pukuhuoneen nurkkaan kuolontuskasta vapisten, kasvot hirmuisesti vääristyneinä mitä ilkeimmän kurjuuden kuvana, huolimatta siitä kauneudesta, jota hänessä vielä oli jälellä.
Draga oli tähän asti pitänyt mahdottomana, että salaliittolaiset olisivat voineet tehdä kuninkaalle mitään pahaa ja siitä syystä luuli hän, että he lopulta säästäisivät häntäkin. Mutta kuningas makasi nyt kuolleena veren tahraamana lattialla. Nyt ei ollut enää kuningasta. Nyt tiesi hän, että hänenkin vuoronsa tuli, nyt tiesi hän, että hänen täytyi kuolla.
- Ulos, ystävät! huusi nyt översti Maschin käskevällä äänellä. — Muistakaa, että olette jättänyt sen naisen minulle. Minä pyydän teitä, jättäkää minut yksin hänen kanssansa. Minulla on sanottavana hänelle muutamia sanoja, viimeiset, jotka hän saa kuulla täällä maan päällä. Mutta pitäkää itsenne valmiina, pysähtykää oven viereen, niin, että voitte ottaa osaa minun kostooni, kun minä kutsun teitä.
Salaliittolaiset poistuivat ja sulkivat oven perässään.
Draga huomasi kauhukseen, että hän jäi yksin Maschinin kanssa.
- Draga Lunjevica, sanoi Maschin kolkolla äänellä — se hetki on tullut, josta kerran puhuin sinulle, jota silloin sinulle ennustin. Silloin pilkkasit sinä minua, nauroit vasten silmiä ja sanoit minulle: