— Tarkotat varmaankin, onko minulla isä ja äiti? — Ei, niitä ei minulla koskaan ole ollut:
— Ei koskaan! — Geniata puistatti. Olento, jota ei isän silmä ole koskaan katsellut, jonka kiharoita äidin käsi ei ole koskaan hyväillyt — voi kuinka surkuteltava olikaan tuollainen köyhä, hyljätty ihmislapsi!
— Ja missä olet tähän saakka asunut? kysyi hän edelleen. — Jonkun luona on sinun kuitenkin täytynyt olla. Kuka antoi sinulle ruokaa, missä talossa oli vuoteesi?
— Vanha rouva antoi minun syödä sitä ruokaa, mitä hänelle kerjäsin. Mutta hän löi minua myöskin. Ja sitte joi hän niin paljon viinaa, että kerran hän jäi ojaan makaamaan maantien viereen, ja minä huusin, että hän nousisi ylös, mutta hän ei vaan kuullut puhettani.
— Ehkäpä oli hän kuollut! huudahti Genia peljästyneenä. Olisit mennyt hakemaan ihmisiä avuksi.
— Sen hän oli kieltänyt. En koskaan uskaltanut huutaa ihmisiä avuksi, kun hän oli juovuksissa ja kaatui, sillä hän sanoi, että ihmiset veisivät hänet työhuoneelle, jonnekka hän ei millään ehdolla halunnut. Kun hän jäi ojaan makaamaan, olimme matkalla Belgradiin. Hän sanoi, että minut siellä otettaisiin hyvin vastaan, siellä saisin kauniit vaatteet ja saisin ajaa vaunuissa, sitä varten lähti hän minua sinne viemään. Ja silloin ajattelin, että jos en heti pääsisi Belgradiin, annettaisiin vaatteet jollekin muulle lapselle, ja toinen tyttö saisi vaunuissa ajaa. Sen vuoksi juoksin heti tieheni ja annoin eukon ojassa maata.
— Entäs Belgradi sitten? — Kuinka siellä kävi?
— Siellä kuljeskelin yhtä mittaa ja kerjäsin, kunnes tuo häijy mies tuli ja sanoi, että veisi minut äitini luokse, otti minut mukaansa metsään, ja tuolla kalliolla hän tahtoi —
— Niin, siitä et tarvitse puhua, minä näin kaikki. Kiitos Jumalan, että hän pelasti sinut tuon miehen kynsistä.
Mutta sanoppas, eikö vanhalla rouvalla ollut mitään nimeä? Oliko hän sinun äitisi?