— Minun äitini? Ei, minä aina kutsuin häntä eukoksi ja muuta nimeä ei hän koskaan suvainnut. Minä en hänestä koskaan pitänyt enkä ole ollenkaan pahoillani siitä, että hän nyt ehkä lepää haudassa. Emmehän nyt mene hänen luoksensa. Olen ennemmin sinun luonasi, sinä olet niin kaunis ja niin kiltti.
Lapsi nojautui hellästi Geniaa vastaan, vavisten ajatellessaan, että ehkä taas täytyisi hänestä erota.
— Niin, sinun pitää pysyä luonani! huudahti Genia ja painoi suudelman hänen otsalleen. — Mutta joskaan eukolla ei ollut mitään nimeä, tahi sinä et sitä tuntenut, niin on kai sinulla joku nimi?
— Nimeni on Milana, vastasi tyttö. — Eikös monella Serbian tytöllä ole sama nimi, onhan se sievä nimi?
— Sangen sievä nimi, sanoi Genia. — Pidätkö minusta, pikku Milana?
Tämän kuullessaan heitti tyttö pienet käsivartensa pelastajansa ympäri, ikäänkuin olisi tietänyt, että hänen oli Geniata kiittäminen hengestään.
— Tule sitte! huudahti nuori paronitar. — Meidän täytyy lähteä, koettaa päästä tästä hirveästä metsästä ja löytää joku ihmisasunto. Täällä on niin kamalata. Ojenna minulle kätesi, Milana!
Mutta kun lapsen piti ojentaa Genialle kätensä, osotti se sen sijaan
Genian selkää ja lausui:
— Mikä taulu siinä on? Siinä on jotakin kirjotettuna.
Ellei olisi ollut niin pimeä vanhojen tammien alla, olisi pikku Milana huomannut, että polttava puna kohosi hänen pelastajansa poskille. Nopealla liikkeellä tempasi Genia taulun irti ja viskasi sen metsikköön.