— Tule! huusi hän sitte lapselle melkeinpä ankaralla äänellä. — Löytyy ilkeitä ihmisiä täällä maailmassa. Sen olet jo saanut kokea ja minä myös.
He vaelsivat sitte yhdessä metsän läpi. Genia haki polkua, mutta ei voinut semmoista löytää. Tuntui kuin metsä ei ollenkaan olisi tahtonut loppua ja että vanhat puujättiläiset eivät olisi tahtoneet päästää tyttöä eikä lasta käsistään. Yhä uusia jättiläisiä kohtasi heitä ja seutu tuli yhä epätasaisemmaksi, yhä kallioisemmaksi, peljättävämmäksi.
Metsäpuro syöksyi alas pitkin vuoren seinämää ja vuodatti sisällyksensä kapeaan uomaan. Tätä pitkin he kulkivat.
Kapea aukko tuijotti heihin kallioiden välissä, mustana ja uhkaavana.
— Hyi, huusi pikku Milana vavisten.
— Siellä on varmaankin helvetin portti.
— Helvetti on ainoastaan siellä, missä löytyy ilkeitä ihmisiä, vastasi nuori paronitar. — Elä pelkää! Etkö näe, että tähti, joka tuolla ylhäällä loisti kauhusi hetkellä, vieläkin meitä seuraa…? Tule vaan mukanani solaan, Jumala on meitä oikein johdattava.
Niin he sitten menivät kallioiden väliseen solaan. Mutta tuskin he olivat muutamia minuutteja kulkeneet tuota synkkää polkua, kun äkkiä, ikäänkuin maasta nousten, useita rajunnäköisiä miehiä seisoi heidän edessänsä. Kiväärien piiput säkenöivät, eräs mies tähtäsi ja huusi korskeasti:
— Seis, ei yhtään askelta enää, muutoin ammun teidät!
— Ryöväreitä! huokaili Genia vapisevalla äänellä. Oi, Jumala, tuo vielä puuttui.